Kuolemasta ja valosta - eli mitä kaikkea voimmekaan lapsilta oppia
Isomummuni kuoli kun minä olin vain muutaman vuoden ikäinen. Hänen hautajaisissaan olin istunut asiallisesti ja ollut hiljaa, mutta en vaikuttanut surulliselta. Äitini kysyi minulta jälkeenpäin, ymmärsinkö, mitä se, että isomummu oli kuollut, oikein tarkoittaa.
- Se tarkoittaa sitä, että nyt isomummu voi hyppiä katolla jos haluaa, olin todennut hymyillen.
Myös äitiäni vastaus oli hymyilyttänyt kyynelien läpi. Koska olin lapsi, en nähnyt kuolemaa surullisena menetyksenä, vaan mahdollisuutena jatkaa eteenpäin, vapaana kivuista ja säryistä.
Lapset sanovat hämmästyttäviä asioita, joita kaikkia ei suinkaan voi selittää järjellä. Lapset myös näkevät elämän eri tavalla.
Siinä, missä me aikuiset jo moneen otteeseen särkyneiden sydämiemme antamalla kokemuksella ennustamme kipua ja tuskaa, näkevät lapset vaihtoehtoja ja valoa.
Lapset iloitsevat siitä, kun ensilumi sataa maahan valkoisena ja hiutaleita voi pyydystää kielenkärjellä. Me aikuiset näemme lumessa ruuhkan, liukkaat tiet ja myöhästymisen töistä. Lapset näkevät paperisilpun puurona nukkekodin miniatyyrikattilaan. Me aikuiset näemme sotkun. Lapset tietävät, että itkun jälkeen heidät otetaan syliin ja heitä silitetään. Me aikuiset pelkäämme, ettei kukaan silitä. Että itkemme loputtomiin.
Lapset näkevät kauneutta ja mahdollisuuksia siellä, missä me aikuiset unohdamme sen joskus nähneemme. Kun ystäväni lapsi kommentoi pyörätuolissa istuvan naisen ajokkia kaupassa suureen ääneen "mahtavaksi mopoksi" näki hän neljä pyörää ja tuolin, jolla pääsee eteenpäin lujaa vauhtia alamäessä. Hän ei nähnyt rajoitteita, vaan ainoastaan mahdollisuuksia.
Meillä aikuisilla olisi lapsilta paljon opittavaa. Joten ehkä ensi kerralla, kun lattia on täynnä askartelutuokion jättämää paperisilppua, voit siivoamisen sijaan sirotella silpun hiutaleina ensilumeksi nukkekodin päälle.
Aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit pääset lukemaan tästä.