Kuva: Fotolia
Minun tarinani: "Halusin olla vain normaali lapsi, jolla ei olisi koko ajan niin paha olla"
Minun tarinani -sarjassa lukijat kertovat elämästään omin sanoin ja rehellisesti. Tällä kertaa tarinansa jakaa Eveliina, 21, jonka isä teki itsemurhan tytön ollessa yhdeksänvuotias.
"Musiikki on ollut minulle aina tosi iso osa elämää. Lapsuudesta muistan sellasen hetken, kun lyhythiuksisena tyttönä olin vetänyt sukkahousut päähäni ja lauloin Spice Girlsien elokuvan mukana olohuoneen lattialla, mikrofonina oli värikynä. En olisi kuitenkaan ikinä arvannut, kuinka suhde musiikkiin voi muuttua, ja kuinka pian se tapahtuisi.
Laulamisesta tuli minulle tunteiden välittäjä, kun olin yhdeksänvuotias. Silloin isäni kuoli.
Päivät sumun peitossa
Nyt jälkeenpäin, kun ajattelen sitä aikaa, niin tajuan, miten vähän olen ymmärtänyt niin isosta asiasta. Enhän minä edes tiennyt, mitä itsemurha tarkoittaa. Mietinkin tosi usein, että miten sen on voinut käsittää, ja ensimmäinen ajatus olikin, että en pääse enää viikonloppuisin käymään isän luona. En ymmärtänyt mitä ’kuollut’ tarkoittaa, en tajunnut sen konkretiaa ja lopullisuutta.
Lapsuus on aikaa, joka on osittain myös oudon sumun peitossa, etenkin aika isän kuoleman ympärillä. Sieltä ei nouse mitään yksittäistä päivää tai muistoja, se aika on vain isompaa kokonaisuutta. Olin nimittäin ihan shokissa, enkä ymmärtänyt tapahtunutta. Vasta vuosi, pari sen jälkeen tulivat vaikeimmat ajat, kun olin 10-12 –vuotias. Muutimme samalla uudelle paikkakunnalle.
Surusta oli pelottavaa puhua
Silloin muistan kysyneeni äidiltä aina, että ”Milloin tämä loppuu?” Halusin olla vain normaali lapsi, en halunnut, että koko ajan on niin paha olla. Minua pelotti valtavasti puhua siitä surusta, mutta lauloin kuitenkin paljon.
Etenkin lapsena oli tosi vaikea käsittää, minkä takia joku ihminen haluaa lähteä täältä. Mietin myös paljon sitä, kaipasikohan isä minua. Kyselin äidiltäni, että tulikohan isälle ikävä minua jo ennen sitä sen päätöstä, kun se tajusi, ettei tule enää ikinä näkemään minua. Ei tuollaisia asioita voi pieni ihminen käsittää millään tapaa.
Surussa on myös hyvää
Koen kuitenkin, etten olisi lainkaan sama ihminen, jos isäni ei olisi kuollut. Tapani tehdä musiikkia ja tavoitella unelmiani ovat varmasti lähteneet siitä, että laulamisesta tuli minulle silloin tapa välittää tunteita ja kertoa, miten minulla menee. Tiedän, että musiikki on osa minua, ja tulen tekemään sen kanssa vielä paljon töitä.
Ja tärkein asia, mitä opin surusta? Varmaankin se, miten surustakin tulee ajan myötä voimavara. Suru muuttuu vuosien aikana tunteeksi, jossa on myös paljon hyvää. Ja myös se, että nyt tiedän ja näen, kuinka vahva minä itse olen.
Lue aikaisemmat Minun tarinani -sarjan jutut tästä! Jos haluat itse kertoa oman tarinasi, lähetä se osoitteeseen toimitus@voice.fi ja laita otsikoksi Minun tarinani.
