Minun tarinani: Kun näin pyörätuolin, ymmärsin, kuinka pahasti minulle oli käynyt
Minun tarinani -juttusarjassa ihmiset kertovat rehellisesti ja omin sanoin elämästään ja kokemuksistaan. Tällä kertaa oman tarinansa kertoo Iita, jonka elämä pysähtyi viikoiksi rajun ratsastusonnettomuuden jälkeen.
Oli heinäkuun 13. päivä. Edellisenä päivänä olin matkustanut hyvän ystäväni kanssa serkkuni luo 350 kilometrin päähän kotoa. Tarkoitus oli, että viettäisimme seuraavat kaksi viikkoa töitä tehden suurella maatilalla, jossa serkkuni asui.
Iltapäivällä harjasimme hevosia, päätimme lähteä maastoon ratsastamaan.
Oli kylmä ja sateinen päivä. Siitä huolimatta laitoimme varusteet hevosille ja nousimme selkään. Emme aavistaneet, että jotain kävisi matkalla.
Kaikki kävi hetkessä
Hevoset oli virkeitä ja kärsimättömiä matkalla, joten päätimme kääntyä takaisin tallille päin. Yhtäkkiä kaikki muuttui. Hevoset säikähtivät jotain, maasto oli kivikkoista ja juurikkoa. Hevoset lähtivät käsistä.
Kukaan ei mahda enää mitään kun 500 kiloa painava hevonen lähtee kiitolaukkaan. Maa tumisi alla, kun yritimme molemmat pysyä selässä. Parinkymmenen metrin jälkeen tasapainoni petti. Tein ilmassa voltin ja huomasin kuinka kaverini hevonen juoksee päin.
Viimeiset ajatukseni olivat, että en selviä helpolla.
Mitä minulle tehdään?
Tajuan makaavani maassa, keskellä ei mitään. Tärisin kylmästä ja huusin apua, vettä satoi aivan järjettömästi.
Serkkuni miehen tytär juoksi apuun, hän yritti nostaa minua ylös. Kipu valtasin kehon, tajusin jalkani eivät toimineet. Tunsin vain valtavaa kipua kehossani. Yritin liikuttaa jalkojani kaikin voimin, mutta ne eivät liikkuneet.
Auto saapui ja minut nostettiin siihen. Kun pääsin takaisin tallille, huomasin, että kaverini oli pysynyt hevosen selässä. Hevonen jolla ratsastin oli päässyt tallille yksin, satula oli valunut mahan alle. Siinä vaiheessa muistin, että olin unohtanut kiristää satulavyön.
Ambulanssi saapui ja minut kiidätettiin sairaalaan. Matkalla sain kipulääkettä ja sokeriliuosta. Olin 350 kilometrin päässä kotoa, yksin.
Sairaalassa selvisi, että olin murtanut lantioni vasemmalta puolelta kahdesta kohtaa ja selkärangassa oli myös murtuma. Kun minua vietiin magneettikuviin, huomasin hissin peilistä kasvoni. Ne olivat mullan ja hiekan peitossa. Koko vartaloni oli ihan mustana mullasta.
Olin kauhuissani. Mitä minulle tehdään? Mitä tapahtuu? Kukaan ei kertonut mitään. Sinä samana yönä minut siirrettiin Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Matkalla yritin nukkua ja miettiä mitä oli juuri tapahtunut. Se yö meni valvoessa niissä kivuissa, en saanut liikuttaa kun päätä ja käsiä.
Kun näin pyörätuolin, ymmärsin, mitä oikeasti oli tapahtunut
Maanantaiaamuna äitini saapui sairaalaan ja selvisi, että en saa varata vasemmalle jalalle kuuteen viikkoon. Tuntui kun joku olisi vetänyt maton altani. Mitä teen?
Epätoivo valtasi mielen, rakastan liikkua ja urheilla. En osaa pysyä paikoillani.
Tiistaina pääsin kotiin ja siellä minua odotti pyörätuoli. Silloin tajusin mitä oikeasti oli käynyt. En halunnu lähteä minnekään, halusin vaan olla kotona suurimman osan ajasta. Kipu valtasi kehon, makasin sängyssä ja mietin mitä aion tehdä.
Päivät kuluivat hitaasti. Ensimmäiset kaksi viikkoa halusin vaan nukkua, mutta sitä kipua ja epätoivoa en näyttänyt missään vaiheessa perheelleni. Kun aloin nukkumaan yöllä, suljin silmät näin sen kaiken silmissäni. Aloin itkeä, näin painajaisia ensimmäisen viikon ajan. Joka päivä kolmen viikon ajan itkin epätoivoa, halusin olla vahva, mutta miten pystyisin siihen istuen pyörätuolissa?
Ihmiset alkoivat puhua kylällä. Kuulin monta versiota tapahtuneesta. Kaikki katsoivat minua kuin eivät olisi koskaan nähneet ihmistä pyörätuolissa. Itsetuntoni romahti nollaan. Kaikki tuijottivat ja mietin päässäni, että miksi minä?
Kolmen viikon jälkeen aloin tottua, ja kivut alkoivat hellittää. Aloin kuulla ihmisiltä, että olen vahva ja taistelija. Totuin siihen, että minua katsotaan.
Välillä tunsin itseni ulkopuoliseksi kun muut kävelivät ja juoksivat. Se tuntui epäreilulta, tuntuu yhä. Kun kuusi viikkoa oli mennyt, palasin sairaalaan. Röntgenissä selvisi, että selkärankani on kunnossa, mutta lantio ei. Sain käskyn pitää jalkaa levossa neljä lisäviikkoa. Tunsin terävän viillon mahassani, vielä neljä viikkoa? Milloin saan kävellä?
Olen taistelija
Nyt tapahtuneesta on seitsemän viikkoa. Kävelen kainalosauvojen avulla, varaan hieman toiselle jalalle, mutta kävelyyn on vielä matkaa.
Ihmiset ei enää tuijota niin paljoa, koska sain pyörätuolin pois. Silti onnettomuudesta jäi suuret henkiset arvet. Yhä välillä mietin, miten tuollaisesta voi selvitä. Yritän muistaa, että olen ollut joillekin sankari. Olen näyttänyt, että ihminen voi taistella elämässään vaikeuksista läpi. Yhä käyn läpi tätä taistelua siitä, että kävelen joku päivä. Saan olla kiitollinen, että parannun.
Lue aikaisemmat Minun tarinani -jutut tästä. Jos sinulla on kerrottavanasi selviytymistarina, lähetä se osoitteeseen rea.haverinen@voice.fi otsikolla Minun tarinani. Toimitus pidättää oikeuden muokata ja julkaista/jättää julkaisematta juttuja.
