Minun tarinani: Olin kaksitoista ja halusin kuolla
Minun tarinani -juttusarjassa ihmiset kertovat elämästään omin sanoin ja rehellisesti. Tällä kertaa tarinansa kertoo Anni, jonka elämästä koulukiusaajat tekivät vuosikausien ajan helvettiä.
En muista tarkkaa ajankohtaa, mutta muistan sen, mitä tapahtui. Olin viiden, ehkä kuuden vanha. Oli päiväkodin ulkoilutunti, ja me, päiväkodin vanhemmat ryhmäläiset saimme leikkiä pienempien kanssa. Minä muistan sen pienen tytön, jonka nimi oli Sohvi, jonka kanssa olisin halunnut leikkiä. Pyysin häntä mukaani hiekkalaatikolle, ja hän suostui. Kaksi ikäistäni tyttöä tuli luokseni ja toinen heistä sanoi Sohville: "Tuu meidän kanssa mieluummin. Et sä tuon kanssa halua olla."
Eikä Sohvi sitten halunnut.
Siten meni ensimmäinen kiusaamiskokemukseni. Haluaisin sanoa, että se oli myös viimeinen, mutten voi sanoa niin valehtelematta. Tuo pieni, harmillinen kokemus oli vain ensimmäinen koko surkeiden sattumusten sarjassa.
{lainaus teksti="Olisin mielelläni ollut kaikkien kanssa ystävä, mutta hyvin pian kävi selväksi, ettei tunne ollut molemminpuolinen. Minusta tuli koulukiusattu."}Kävin ala-asteeni viisi ensimmäistä vuotta läheisessä koulussa muutaman tarhakaverini kanssa. Muita en sieltä tuntenut, mutta tutustuin heihin nopeasti. Menestyin koulussa melko hyvin, sillä nautin oppimisesta, ja olin jo ennen kouluun menemistä oppinut lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Olisin mielelläni ollut kaikkien kanssa ystävä, mutta hyvin pian kävi selväksi, ettei tunne ollut molemminpuolinen. Minusta tuli koulukiusattu.
Aluksi kokemukset koostuivat lähinnä pienestä nälvimisestä ja syrjimisestä. Oli arkipäivää että minulle huudettiin, kuinka ruma ja lihava olin. Minulla on syntymästäni asti ollut psoriasis, joka ilmenee punaisena ihottumana ihollani. Varsinkin nuorempien oppilaiden keskuudessa se herätti usein hämmennystä, mutta minua ei haitannut selittää, mitä se oli. Eräänä päivänä seisoessamme ruokajonossa valmiina menemään ruokailuun eräs luokkamme pojista kiinnitti ihottumaani jälleen huomiota. Hän katsoi sitä ja kavahti kauemmas, sanoen: "Hyi vittu!"
Kun helvetti repesi
Kun siirryin kuudennelle luokalle, jouduin vaihtamaan toiseen kouluun, sillä edellisessä koulussa oli oppilaita vain viidesluokkalaiseen asti. Sinä vuonna elämästäni tuli helvettiä.
Olin jo päiväkodissa tutustunut erääseen ikäiseeni tyttöön, kutsukaamme häntä nyt vaikka Roosaksi. Roosa oli aina ollut takinkääntäjätyyppiä, hän jätti minut aina yksin mikäli hänellä oli mahdollisuus viettää aikaa muiden ystäviensä kanssa. Hän kertoi salaisuuteni jo ala-asteikäisenä eteenpäin, ja käytti aikaansa usein minun nälvimiseeni lähtien pukeutumistyylistä sukunimeeni ja siihen, kuinka minun nimeni alkukirjain tuli aakkosissa hänen alkukirjaimensa jälkeen.
Koska uuden kouluni sijainti oli minulle melkoinen mysteeri, Roosa suostui lähtemään ensimmäisenä koulupäivänämme samaa matkaa kouluun. Kouluun saapuessamme hän miltei välittömästi jätti minut oman onneni nojaan.
Luokkajaossa jouduin yksin luokalle josta en tuntenut muita kuin muutaman tytön entisestäni koulustani, enkä ollut heidän kanssaan kovinkaan hyvissä väleissä. Roosa jaettiin eri luokkaan kuin minä, ja sieltä hän löysi heti uusia ystäviä. Minä en uusia ystäviä saanut, vaikka kovasti yritin. Minä sain vain lisää kiusaajia.
Muistan erään päivän, jona etsin Roosaa hänen ystäviensä luota. Minun lähestyessäni heitä he muodostivat tiiviin ringin, jonka sisälle Roosa piiloutui. Minä näin hänet, hän näki minut, ja he kaikki nauroivat. Yrittäessäni kysellä Roosan olinpaikkaa hänen piirissä olevilta ystäviltään, he välttelivät katsettani ja nauraen sanoivat, että: "Ei se halua nähä sua." Yritin huikata Roosalle, että tiesin, missä hän oli, mutta he kaikki vain nauroivat.
Kuten mainitsin, en saanut uusia ystäviä. Vietin välitunneilla aikaani kuitenkin kolmen entisestä koulusta tutun tytön kanssa, mutta heiltäkin sain osakseni vain nälvimistä. Usein puhuessani kuulin heiltä kuinka "Ei ketään oikeasti kiinnosta" ja "Voisitko olla hiljaa".
Joululoman jälkeen he sanoivat minulle haluavansa viettää aikaa kolmestaan. Silloin kiusaaminen räjähti käsiin.
{lainaus teksti="Minua yritettiin heittää kivillä pyöräillessäni vapaa-ajalla luokkalaisteni ohi. "}Minua oli kiusattu jo ennen joululoman jälkeistä aikaa, olin kuullut sanat "ruma, läski, ällöttävä, kamala" useamman kerran ennenkin. Silloin kehiin kuitenkin astuivat uudet solvaukset. "Painu helvettiin", minulle sanottiin. Minua yritettiin heittää kivillä pyöräillessäni vapaa-ajalla luokkalaisteni ohi. Joka ikinen päivä jouduin kuuntelemaan samat sanat uudelleen ja uudelleen. Koulumatkoillani itkin. Kiusaajani ajoivat pyörillään ohitseni ja tukkivat tieni niin, etten päässyt heidän ohitseen.
Olin pelkkää ilmaa
En saanut osakseni juurikaan väkivaltaista käytöstä, päinvastoin: minun lähelleni ei haluttu tulla. Kukaan ei halunnut viettää aikaa kanssani, kukaan ei halunnut olla parini paritehtävissä, kukaan ei halunnut tulla lähelleni. Olin "oksettava", "ällöttävä", "ruma". Minua kavahdettiin kuin ruttoa kävellessäni ohi.
Eräänä iltapäivänä odotimme tunnin alkua luokan edessä. Pitkällä penkillä istui yksi tyttö, joka kuului kiusaajiini. Yrittäessäni istua penkin päähän, hän sanoi: "Ei siinä oo sulle tilaa." Istuin silti, koska muutakaan istumapaikkaa ei ollut. Hän pomppasi ylös ja siirtyi pikavauhtia toiselle puolelle käytävää.
Olin kahdentoista vanha. Olin lyhyt, vaaleatukkainen ja poikamainen. Olin kahdentoista vanha, ja halusin kuolla.
Veljeni syntyi tammikuussa sinä vuonna. Vannoin, että jos kukaan ei pelastanut minua, jos kukaan ei puolustanut minua, minä puolustaisin häntä. Siitä ajatuksesta sain voimani: olin isosisko. Olin suojelija.
Sen kaiken avulla pääsin läpi kuudennen kouluvuoteni yhdeksän keskiarvolla.
"Olisi kaikille parempi, jos kuolisit"
Vaikka pahin helvetti oli ohi, kiusaaminen ei loppunut siihen. Kahdeksannella luokalla istuin neljännessä kerroksessa sijaitsevan englanninluokkamme ikkunalaudalla hengittämässä raikasta ilmaa. Senaikainen pahin koulukiusaajani tuli luokkaan ja käski minun "painua helvettiin", sillä hänen paikkansa oli ikkunalaudan vieressä. Sen jälkeen hän jatkoi: "Hyppäisit siitä ikkunasta alas niin kaikilla ois parempi olla."
Elämäni syöksyi alamäkeen. Aloin satuttaa itseäni, jouduin psykologille, koulukuraattorille, psykiatrille. Oli kummallista, kuinka jotkut opettajat olivat kiinnostuneita voinnistani, mutteivät halukkaita taistelemaan kiusaamista vastaan. Muutaman vuoden kiusaamisen jälkeen eräs heistä ehdotti puhuttelua kiusaajille. Silloin oli jo liian myöhäistä, sitä oli jatkunut jo niin kauan, ettei mikään enää vaikuttanut.
Päättäjäispäivänä luokkatoverini itkivät ikävää vanhaa koulua kohtaan. Minä nauroin ja mielessäni halasin taivasta. Minä pääsin pois.
Rakennan itseni uudestaan
Ensi syksynä minusta tulee abiturientti. Olen kohdannut vanhoja kiusaajiani, eivätkä he ole enää tehneet minulle pahaa. Yhä kohtaan ennakkoluuloista ja ilkeää kohtelua joidenkin lukiotoverieni toimesta, enimmäkseen koska seurustelen tytön kanssa.
Jotkut Roosan ystävät ovat erinäisten yhteisö- ja keskustelupalveluiden kautta käyneet kimppuuni ja haukkuneet minua. Minulle on soitettu pilapuheluita. En ole Roosan kanssa väleissä, enkä todennäköisesti tule ikinä olemaankaan, sillä olen tyytyväinen tilanteeseen näin.
Olen käynyt läpi vuosia ammattiauttajien terapioissa, ja joudun käymään edelleenkin. Hämmästyttävintä vanhoissa kiusaajissani on se, miten he saattavat katsoa minuun. Miten he kehtaavat katsoa minua silmiin ja hymyillä? Miten he saavat jatkaa elämäänsä joutumatta kantamaan sitä taakkaa, mitä minä kannan?
Rakennan itseäni pala palalta ehjäksi, ja vaikka prosessi on pitkä, tulen onnistumaan siinä. Veljeni on nyt viisivuotias, ja kun katson häntä, hymyilen, sillä hän on todellinen maanpäällinen enkeli.
Aikaisemmat Minun tarinani -artikkelit voit lukea tästä. Voit lähettää oman tarinasi osoitteeseen toimitus@voice.fi otsikolla Minun tarinani.
