Kuva: Ubisoft
ARVOSTELUSSA: TOM CLANCY’S THE DIVISION (PC)
Onko Ubisoft Massiven Tom Clancy’s: The Division hypensä arvoinen tiimiräiskintä-RPG vai ihan silkkaa kuraa? (Arvostelu sisältää PIENIÄ spoilereita)
Tehdään jo tähän kärkeen selväksi, että minun ja Ubisoftin välinen suhde on ristiriitainen. Assassin's Creed on mielestäni nykyisellään aikansa elänyt pelisarja, mutta sen ensimmäiset kaksi osaa ovat silti iskostuneet muistoihini rakkauden sävytteisinä tekeleinä. Saman kohtalon ovat kokeneet myös muun muassa Far Cry -pelisarjan pelit. Viime vuosien PC- sekä konsolijulkaisujen alkupään tekniset ongelmat ovat kuitenkin rakentaneet allekirjoittaneen ja ranskalaisen pelitalon välille muurin jonka yli kurkin kyllä mielenkiinnolla, mutta jonka takana odottaviin peleihin suhtaudun niiden ansaitsemalla tunteella; Varauksella.
Tätä samaa tervettä epäluottamusta uhkuen aloitin myös taipaleeni The Divisionin post-apocalyptisessä maailmassa. Olin lukenut jo aiemmin uutisointia pelin julkaisuongelmista ja tiesin mitä odottaa. Pitkiä latausaikoja, odottamista, serveriongelmia, glitchejä ynnä muuta epämukavaa. Kaikkea sitä mitä nykypelien tyypillinen internetpakollisuus ja julkaisun aikainen valtava pelaajamassa tuovat mukanaan.
Heti aluksi odotukset osuvat nappiin, kun pelin käynnistyessä eteeni avautui ainoastaan musta näyttö jonka keskellä pystyin pyörittelemään pelin kursoria. Jep. Surkea startti. Netin foorumeita luettuani sain tietää, että pelin minimointi kokonäytöstä ikkunamoodiin auttoi tähän ongelmaan. Vaikka itselle resoluutio-ongelma oli melko peruskauraa niin teknisesti taitamattomammalle käyttäjälle näinkin pieni tekninen ongelma saattaa olla ylitsepääsemätön.
Lopulta peli pääsi rullaamaan mahtipontisen ja ihmiskunnan tuhoa ennakoivan videopätkän muodossa. Virus iskee New Yorkiin ja alue on asetettu karanteeniin. Minun tehtäväni Divisionin Agenttina on selvittää mistä hommassa on kyse.
Hahmonluonti geneerisistä valmisnaamoista sujui nopeasti ja yllätyksettömästi. Arpinaamainen agenttini pääsi vihdoin juoksentelemaan Brooklynin roskaisia katuja tehtävältä toiselle. Suojankäyttö ja ammuntatutoriaalit pois alta ja turvatalosta tehtävät kouraan. Päätehtävä huokui tarinallista omaperäisyyttä ja sormeni syyhysivät virusarvoituksen alla, mutta päätin silti hoitaa pari tässä vaiheessa tarjolla olevaa sivutehtävää pois alta. Jo monta kertaa nähtyä “mene tänne ja tapa nuo” tai “mene tuonne ja suojaa tuota” -asetelmaa lukuunottamatta sivutehtävät olivat lokaatioidensa ja tunnelmansa puolesta varsin hauskoja.
On se nättiä. Nättiä on. (kuva: Ubisoft)
Tässä vaiheessa täytyy kehaista, että serveriongelmat loistavat poissaolollaan. Positiivinen yllätys. Tekninen osaaminen näkyy The Divisionista myös muilla tavoilla. Ubisoftin luomus on ihan järkyttävän kaunis peli. Pelimoottori on hyvin optimoitu ja peli ei kauneudestaan huolimatta takkuile edes viitisen vuotta vanhalla PC:lläni ja Ultra-asetuksilla. Hyvää duunia ja golf-taputukset siitä, Ubisoft.
Tappavan viruksen kourissa olevan ja sosiaalirakenteiltaan romahtaneen New Yorkin yksityiskohdat ovat moninaisia ja kauniita. Kadut ovat pullollaan virusepidemian jälkeen kerääntyneitä roskia ja autonromuja. Niitä tallustelevat ihmiset ovat maansa myyneitä ja toivonsa menettäneitä. Keskenään riitaantuneita siviilejä näkyy kadunkulmissa siellä täällä. Kaupunki on pullollaan pieniä yksityiskohtia ja kauniisti renderöityjä rakennuksia jotka luovat peliin epätodellisen tunnelman. Äänimaailma on autenttinen. Taustalla kuuluu kaiken aikaa laukausten ääniä, huutoja, lokkien kirkunaa ja tuulen suhinaa.
Samalla se iskee. Kuin salama taivaalta. Tunne siitä, että käsissäni on poikkeuksellinen pelikokemus. Ajattelin oikeasti pelimaailman ihmisten mutinaa kuunnellessani ja tuhon laajuutta tutkiessani, että näitä tyyppejä pitää auttaa. Tämä kaupunki pitää pelastaa.
Tehtävät ovat toki juuri sitä mitä sopii odottaa. Mene sinne, ammu pahiksia, merkkaa tarvikekontti ja puolusta sitä siihen asti, että apu saapuu paikalle. Helppoa ja yksinkertaista. Toisaalta taas jos pelaajalle olisi heti kärkeen lyöty naaman eteen eeppinen, pitkä ja monimutkainen tehtävä ilman mitään ohjeistusta niin siinä olisi helposti jopa allekirjoittaneella sormi suussa. Näiden sivujuonteiden yksinkertaisuus siis toimii ja tutustuttaa pelimaailmaan ja vihollisten käyttäytymiseen.
Manhattanilla on tunnelmaa. (kuva: Ubisoft)
Viimeisenä aloitusalueen aktiviteettina nähdään isommista massiivimoninpeleistä tuttu tiimipohjainen tehtävä. Tehtävän voi toki hoitaa läpi myös itsekseen, mutta peli suosittelee, että sitä varten liittoudutaan muiden pelaajien kanssa. Onneksi matchmaking toimii kuin ajatus ja peliseuraa saa muutamassa sekunnissa. Tehtävä vedetään läpi niittäen vihollisryhmä toisensa jälkeen ja lopussa odottaa muita vahvempi päävastustaja. Kaverit lakoavat välillä haavoittuneina maihin, mutta lyhyen ensiapurumban jälkeen homma taas jatkuu. Panttivangit pelastuvat, vihollisten johtaja kaatuu, tulee hyvä fiilis. Tiimipelaaminen todellakin toimii tässä pelissä.
Moninpelaaminen onkin pelin suola. Varsinkin kolmesta ystävästä koostuvan porukan kanssa on mahtavaa tutkia Manhattanin katuja vihollispartioita kaataen ja tehtäviä suorittaen. Dark Zonen kahlaaminen porukalla on jopa suotavaa; Yksinäiselle agentille kun tuppaa käymään huonosti pelin PvP-alueella.
Pääjuonen edettyä Brooklynistä Manhattanille peli alkaa toden teolla iskeä tunteita ajatuksiin. Massahautoja keskellä puistoja, tyhjiä leirejä, kymmeniä hylättyjä autoja risteyksissä. Tulipaloja. Kulkukoiria. Vihollispartioita jotka vaanivat heikkoja ja avuttomia. Lohdutonta. Pelin kevyttä starttia seuraavat tehtävät ovat tunnelmallisia ja todella hyvin kirjoitettuja. Vastaan ei ole tullut ainuttakaan tehtävää joka olisi ollut pelattavuudeltaan tai käsikirjoitukseltaan diipadaapaa.
Varsinkin vihollisten ryhmittymiin on saatu taustatarinan kautta hienoa syvyyttä. Riotersit ovat perus jengiläisiä jotka ryöstävät ja tappavat ihmisiä. Cleanersit ovat tartuntaa pelkääviä ihmisiä jotka haluavat tuhota New Yorkissa jylläävän viruksen polttamalla ihmisiä, rakennuksia ja ruumiita. Rikersit ovat karanneita vankeja jotka vihaavat virkavaltaa. Loppupään ryhmittymä, Last Man Battalion on palkkasotureista koostuva ryhmä joka haluaa pysäyttää Division Agentit hinnalla millä hyvänsä. Jokaisen ryhmän taustalta löytyy tarina ja vahva johtaja, joka on karismaattinen ja jonka motiivit ovat ymmärrettäviä ja toimivia.
Vihollisryhmät ovat tappavia ja uskottavia. (kuva: Ubisoft)
Olen tähän päivään mennessä pelannut The Divisionia Steamin mukaan 54 tuntia. Hahmoni kokemustaso on jo tapissa ja tähän astisen juonellisen kulun end-game on saavutettu. Mitä sitten tehdään? Tuttuun ja turvalliseen action-RPG:n tyyliin hankitaan lisää varusteita. Parempia varusteita. On Dark Zonen aika.
Dark Zone on The Divisionin PvP-alue jota kansoittavat muiden pelaajien lisäksi normaalia kovemmat viholliset. Pelaajan kokemustaso on rajoitettu 30:een, mutta tiukimmilla Dark Zonen alueilla viholliset huitelevat reippaasti sen yli. Ja jos viholliset ovat vaarallisia niin muut pelaajat sitä vasta ovatkin. Epävarmuus siitä, että onko vastaan tuleva pelaaja liittolainen vai vihollinen saa pysymään kaiken aikaa varpaillaan. PvP-aspektia on lisäksi tehty mielenkiintoisemmaksi siten, että toisen agentin tapettuaan pelaajasta tulee “rogue”, lainsuojaton, joka on muille pelaajille vapaata riistaa.
Vaikka Dark Zonen päällimmäinen idea onkin PvP, niin se mitä siellä muiden pelaajien kanssa sotimisen lisäksi tehdään on NPC-hahmojen tappaminen. Pelaajat keräävät vastaantulevilta vihollisilta varusteita jotka ovat lähes poikkeuksetta kovempia kuin jo päällä olevat kamppeet. Koukkuna tässä on se, että esineitä ei saa suoraan käyttöön, vaan ne pitää ensin kuljettaa pois Dark Zonelta helikoptereilla erillisten evakuointialueiden kautta jonka jälkeen ne löytyvät pelaajan varastolaatikosta. Evakuontialueet ovat todella kuumottavia alueita, sillä roguet pörräävät niiden ympärillä enemmän kuin muualla. Näillä alueilla tiimipelaamisen merkitys korostuu kavereiden suojatessa varusteita evakuoivia kanssatovereitaan.
Dark Zonen lisäksi pelaajan on mahdollista pelata uudelleen The Divisionin pääjuonen tehtäviä. Tehtävistä avautuu kokemustason kasvaessa vaikeampia tasoja jotka toki palkitsevat haastavuudellaan, mutta se haastavuus on mielestäni tehty juuri sillä väärällä tavalla: Nostamalla vihollisten määrää, armoria ja healthia. Tehtäviin avautuvat uudet mekaniikat tai edes pienet muutokset putkijuoksuissa olisivat mielestäni olleet parempi tapa nostaa haastavuutta.
Rikersien jäsen ottaa lukua tehtävän keskellä. (kuva: Radio City)
Siinäpä se pelko piileekin. Entä jos tulevaisuudessa ilmais-sisältönä ja maksullisten DLC:iden mukana tulevat tehtävät ovatkin vain ideaköyhiä putkijuoksuja joiden lopussa odottaa ainoastaan se geneerinen pomo joka lakoaa sekunnissa pelaajien luotisateen edessä ja pudottaa taas kerran vain piirun verran parempaa varustetta? Pelkoon saattaa olla aihetta. Toisaalta taas itse pääpelikin on Ubisoftilta niin yllätyksellinen veto, että tulevaisuus näyttää jo pelkästään sen valossa varsin lupaavalta.
Pelin end-game alkaa viidenkymmenen pelitunnin jälkeen tuntua jokseenkin puuduttavalta ja tylsältä. Tehtävät toistavat itseään ja Dark Zone on tunnelmastaan huolimatta jo koluttu läpi. Internetin keskustelupalstat ovatkin jo täynnä valituksia siitä miten pelin läpirynnänneet pelaajat eivät enää keksi uutta tekemistä. Osalla varusteet ovat parhaita mitä pelistä löytyy, tehtävät on tehty sata kertaa ja PVP ei kiinnosta. Onneksi pelin kehittänyt Ubisoft Massive on todella aktiivisesti yhteydessä pelaajiin ja ottaa heidän kehitysehdotuksensa vakavasti. Ja uusia päivityksiä ja sisältöä tulee myös nopeasti.
Miinuspuolena nostaisin lisäksi esiin pelihahmon kyvyt. En siis tarkoita ihmispelaajien taitotasoa vaan pelilevelien kasvaessa aukeavia skillejä. Ne ovat varsin suppeat. Toki perus ensiapukykyihin saa avattua modeja joiden kautta esimerkiksi kaverin parantaminen helpottuu, mutta siihenpä se jääkin. Kyvyissä ei ole oikeastaan mitään yllättävää tai mitään mitä ei olisi jo aiemmin tehty. Homma kyllä toimii näinkin, mutta kykyjen syvyys ja pelitapaa suuresti muokkaavat vaihtoehdot uupuvat. Varsinaista RPG-aspektia pelistä ei siis genrestään huolimatta löydy. Toki skillejä on mahdollista ottaa käyttöön perinteisempiä tankki-, healer- ja DPS-rooleja silmälläpitäen, mutta ainakaan vielä en ole pelannut yhtäkään tehtävää missä tällaista jaotelmaa olisi todenteolla tarvittu.
Summa summarum; The Division on kaunis. Se on kohtalokas. Se on tunnelmallinen. Vaaran tuntu taistelutilanteissa on todellinen. Tekniikka pelittää, tiimipelaaminen toimii. Nykymittapuulla 40+ tuntia mielekästä pelaamista on jo paljon ja rahoilleen saa todellakin vastinetta. Pelin pienistä teknisistä ongelmista ja end-gamen puuduttavasta ja itseääntoistavasta menosta huolimatta Ubisoftin teos antaa odottaa tulevaisuudelta paljon hyvää.
Ubisoftin visio The Divisionin ensimmäisestä vuodesta. (kuva: Ubisoft)
Jo tässä vaiheessa Ubisoft on julkistanut seuraavan vuoden aikana tulevia lisäosia jotka tuovat peliin uusia alueita ja tehtäviä. 12. huhtikuuta julkaistava ilmaispäivitys avaa peliin raid-tyyppiset incursion tehtävät jotka vaativat haastavuutensa vuoksi pelaajilta saumatonta tiimityöskentelyä. Lisäksi raidit vaativat pelaajilta tietyn varustetason jota taas hankitaan hakkaamalla jo olemassa olevia tehtäviä ja Dark Zonea. Päivityksen mukana tulevat lisäksi bonuksia antavat varustesetit ja Dark Zonelle tunnin välein putoavat varustelaatikot jotka avautuvat ainoastaan niiden luo ensimmäisenä ehtiville agenteille ja ovat vihollisten ympäröimiä.
The Divisionin elinikä tulee Ubisoftin puheiden perusteella olemaan useita vuosia ja jo aloituksen perusteella voi sanoa, että peli tulee varmasti kantamaan ainakin lähelle sitä. Vähintään ysin arvoinen startti.
