90-luvun kiehtovin yhtye teki huikean comebackin - "kuukauden paras levy"
Suede-yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa 11 vuoteen ja sai ainakin Voicen Mikko Räsäsen ratkeamaan liitoksistaan.
Suede-yhtyeen toinen levy Dog Man Star oli minulle ehkä koko 90-luvun merkittävin albumi. Kun aikanaan löysin sen kaverini levyhyllystä eräiden nuoruusvuosien kotibileiden yhteydessä, juutuin moneksi tunniksi hämärään huoneeseen kuuntelemaan sitä repeatilla.
En koskaan syttynyt 90-luvun alun brittipop-buumista. Blur, Pulp ja jopa Oasis olivat minulle täysin yhdentekeviä. Suedessa oli kuitenkin jotain, joka erotti yhtyeen heti muista brittipopin suurista nimistä. Osansa oli varmasti kitaristi Bernard Butlerin terävällä biisikynällä ja laulaja Brett Andersonin erikoisella lauluäänellä.
Nuoreen teini-iän angsteissa kieriskelevään mieheen vetosi myös Sueden katkeransuloinen melankolisuus. Andersonin sanoitukset olivat kuin urbaaneja romanttisia runoja, joissa liikuttiin betoniviidakossa neonvalojen ja päihteiden keskellä. Niiden maailma oli synkkä ja karu, mutta siinä karuudessaan kaunis. Kaikki nuo elementit yhdessä tekivät Suedesta tuon ajan kiinnostavimman yhtyeen.
Vaikka Sueden kolmas albumi Coming Up oli kaupallisesti vielä Dog Man Staria suurempi menestys, oli yhtyeen maagisuudesta kadonnut jostain syystä levyjen välillä iso osa - ehkä bändistä eronneen Butlerin mukana.
Ennen vuodenn 2003 lopullista hajoamistaan Suede teki vielä muutaman albumin, jotka fanina toki ostin, mutta jotka muutamassa viikossa hautautuivat hyllyyn pölyyntymään. Noista viimeisistä levyistä kertonee kaiken se, että nyt miettiessäni en muista yhdenkään niillä olleen kappaleen nimeä.
Kun viimeiset Sueden levyt olivat tuollaisia pettymyksiä ja edellisestä albumijulkaisustakin jo 11 vuotta, eivät odotukseni olleet kaksiset, kun sain viime viikolla käteeni Sueden upouuden Bloodsports-levyn. Oletin sen olevan väsynyt rahastusyritys vanhalla nimellä tai korkeintaan keskinkertainen lätty.
On mahtavaa, että olinkin täysin väärässä.
Jo Bloodsportsin ensimmäinen single Barriers on kuin aikahyppy 90-luvun puoliväliin, jolloin Suede uhkui luomisvoimaa. Kakkoskappale Snowblind vain alleviivaa samaa tunnelmaa entisestään. Albumi on kuin puuttuva lenkki Coming Upin ja Dog Man Starin välistä. Jos joku väittäisi, että Bloodsportsin kappaleet ovat todellisuudessa noiden albumien levytyssessioiden ylijäämämateriaalia, menisi selitys minuun täydestä. Ja pitkän linjan Suede-fanit tietävät, miten timanttisia kappaleita Sueden ylijäämistä on löytynyt, sillä niistä koottiin aikanaan Sci-fi Lullabies -tupla-cd-kokoelma, jolla oli useampi hittipotentiaalia pursuava kappale.
Bloodsportsin rakenne on mielenkiintoinen. Kaikki levyn nopeammat kappaleet ovat levyn alkupäässä. Albumin puolivälin jälkeen alkaa ihmetellä, mihin ovat jääneet puuttumaan Andersonin tavaramerkiksi muodostuneet riipaisevat balladit. The 2 of Us ja Another No One ovat esimerkkejä kappaleista, jotka määrittivät sen, mitä haikeat Suede-balladit parhaimmillaan ovat. Uutuuslevyn lopun neljästä hitaasta kappaleesta erityisesti What Are You Not Telling Me? jatkaa tuota perinnettä. Kuulokkeet päähän, silmät kiinni ja tuo kappale soimaan, niin ainakin minä saan siitä kylmät väreet.
Nyt pitäisi miettiä, miten tiivistän Bloodsportsin erinomaisuuden yhteen lauseeseen. Vuoden kovin comeback? Kuukauden paras levy? Positiivisin yllätys pitkiin aikoihin? Bloodsports saattaa olla kaikkia noita, sillä se on yksinkertaisesti järjettömän hyvä levy.
