Kuva: Mikko Räsänen
Kuukauden Daami: "Kasvoni olivat vieraan ihmisen kasvot"
Voice.fi-sivusto valitsee joka kuukausi Kuukauden Daamin. Huhtikuun Daami Ulrika Björkstamin, 36, kasvot ja elämä muuttuivat lentokoneonnettomuudessa. Positiiviset ajatukset auttoivat kuitenkin jatkamaan.
Sinä aamuna Ulrika Björkstam ei saanut avattua silmiään. Oli hänen 29-vuotispäivänsä ja Ulrika makasi sairaalan teho-osastolla.
Meksikossa asunut Ulrika oli edellisenä päivänä joutunut onnettomuuteen, joka muuttaisi hänen loppuelämänsä, mutta vielä syntymäpäivänä mikään ei tuntunut todelliselta. Ulrika oli ollut matkalla illalliselleen, kun aivan hänen viereensä putosi lentokone. Maahan pudonnut kone räjähti vain 20 metrin päässä.
Kun Ulrikaa kuljetettiin sairaalaan, hän tunsi, kuinka ihoa kuumotti.
Seuraavan kerran hän heräsi sairaalasta.
- Muistan kaiken. Heräsin sairaalasta, mutta en saanut silmiäni auki, Ulrika muistelee.
Facebook oli täyttynyt syntymäpäiväonnitteluista, kun Suomessa asuvat ystävät olivat lähettäneet aikaeron takia tervehdyksiään jo aiemmin. Pian Ulrikan Facebook-seinä täyttyi epävarmuudesta, kun tieto suomalaistyöntekijän onnettomuudesta levisi mediassa. Kukaan ei tiennyt, kuinka vakava tilanne oli. Ei edes Ulrika itse.
Onneksi Ulrikan äiti ja tämän ystävä olivat lomamatkalla Meksikossa onnettomuuden sattuessa.
- Sairaalaan saapuessa äidin ystävä oli minut nähdessään ajatellut, että tuostakohan minä vielä nousen, Ulrika kertoo.
Pienin askelin
Ulrika nousi. Pienin askelin, päivä kerrallaan. Ensin hänet kuljetettiin Meksikosta Dallasiin palovammoihin erikoistuneeseen sairaalaan saamaan hoitoa.
Ulrikan ihosta oli palanut 40 prosenttia. Palovammoista yli puolet vaativat leikkauksia.
- Dallasissa ajatukset olivat paranemisessa. En ollut nähnyt itseäni peilistä, enkä suostunut ymmärtämään kuinka valtavan isosta ja kokonaisvaltaisesta muutoksesta oli kyse. Ymmärsin vain loukkaantuneeni vakavasti, Ulrika kertoo.
Asia konkretisoitui, kun Ulrika uskaltautui katsomaan ensimmäisen kerran peiliin ennen kuin hänet siirrettiin Suomeen. Hän oli kuvitellut näkevänsä ihonsa vereslihalla, mutta totuus oli kuitenkin vieläkin pahempi: jopa kasvonpiirteet olivat muuttuneet. Silloin tapahtui ensimmäinen romahtaminen.
- Nenäni oli eri mallinen ja silmäni eri näköiset kuin aiemmin. Kasvoni olivat aivan vieraan ihmisen kasvot, Ulrika kertoo.
- Kysyin vanhemmiltani, miksi he eivät olleet varoittaneet minua? Myöhemmin kuitenkin ymmärsin kaiken tapahtuneen vaiheittain, eivätkä he eivät olleet ajatelleet, että en itse tiennyt miltä näytän. Toisten ulkonäköä ei koskaan koe samalla tavalla kuin itse, Ulrika miettii nyt.
(kuva: Mikko Räsänen)
"Itkin ulkonäköäni"
Ulrika ymmärsi jo sairaalassa hänen omien ajatustensa vaikuttavan paljon siihen, miten elämä sujuisi jatkossa. Moniin asioihin hän ei voinut vaikuttaa lainkaan itse: leikkausten määrä tai arpien paraneminen ei ollut hänen omissa käsissään, vaan lääkärit tiesivät paremmin, miten kaikki etenisi.
- Muistan ajatelleeni, etten voi vaikuttaa tapahtuneeseen. Hyväksyin, että minulle kävi nyt näin ja olen hoitohenkilökunnan armoilla. Ainoa mihin saatoin vaikuttaa, olivat omat ajatukseni ja miten päätän mennä eteenpäin. Jäänkö murehtimaan kovaa kohtaloani vai katsonko mitä elämällä on vielä annettavana?, Ulrika kertoo.
Toipumisessa pysyvää oli vain muutos: Juuri kun Ulrika oli oppinut hyväksymään yhden vaiheen, tuli uusi leikkaus tai jokin arvista alkoi kiristää.
- Itkin monta kertaa ulkonäköäni ja vanhempani tukivat ja lohduttivat minua, mutta eivät onneksi yrittäneet kieltää suruani sanomalla, että ei ulkonäköni ole niin paha, Ulrika kertoo.
Ulkonäön muuttuminen vaikutti vahvasti myös identiteettiin. Vaikka ulkokuori ei ollut koskaan ollut Ulrikalle erityisen tärkeä seikka, kesti muutoksen hyväksyminen oman aikansa.
- Vaihdoin Facebookin profiilikuvani vasta kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen. Niin kauan siinä meni, että olin sinut sen kanssa, miltä näytän, Ulrika kertoo.
Helpotusta toi se, ettei ulkonäkö ollut työväline. Ulrika ajatteli voivansa hautautua loppuelämäkseen toimistotöihin.
- En ole koskaan vellonut oman ulkonäköni ympärillä tai ollut siitä hirvittävän kiinnostunut. Olin jo nuorena oppinut hyväksymään, ettei kroppani välttämättä ole täydellinen, mutta näillä mennään, Ulrika miettii.
"Olin helppo tuettava"
Sitkeä nainen jaksoi sysätä synkät ajatukset sivuun ja keskittyi miettimään, miten saattaisi parantaa oloaan omalla asenteellaan. Samalla hän kuitenkin uskalsi myös surra muutosta.
- Tuntui vähän samalta kuin olisin menettänyt vanhan ystävän, Ulrika kuvailee.
Kaikesta huolimatta Ulrikan asenne auttoi myös läheisiä hyväksymään tilanteen ja olemaan tukena.
- Olen ollut ihmisille helppo tuettava. Minulla on ollut vahva elämänjano ja -halu. Äiti sanoikin, että olisi ollut rankkaa, jos olisin syvästi masentunut, Ulrika kertoo.
- Olin myös onnekas: En joutunut tukemaan vanhempiani ja kannattelemaan heitä, vaan he olivat minua varten, vaikka oman tyttären menettäminen oli lähellä, Ulrika kiittelee.
Heikkojakin hetkiä oli, mutta paraneminen eteni vaiheittain. Ulrika jaksoi uskoa, että elämä kannattelee myöhemminkin, vaikka nyt on vaikeaa.
- Paras lahja mitä olen saanut vanhemmiltani, onkin terve itsetunto. Minulle on luontaista etsiä positiivisia puolia asioista, mutta sitäkin tärkeämpiä olivat ominaisuudet, jotka eivät olleet synnynnäisiä, Ulrika kuvailee.
- Vanhemmat eivät ole aina silotelleet esteitä tieltäni ja olen saanut epäonnistua turvallisessa ympäristössä. Kokemukset ovat tuoneet uskoa, että asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, mutta selviän. Se vaalii toiveikkuutta ja ajatusta, että pystyn mihin vain, Ulrika tietää.
Väistämätön muutos
Seitsemän vuotta myöhemmin Ulrika on lähdössä kiipeilemään. Punertava polkkatukka kehystää kasvoja, joissa näkyy hentoja arpia. Käsien iho on epätasainen ja paperinohutta. Vuosien aikana Ulrika on käynyt 20. leikkauksessa, joissa hänen arpiaan ja ihosiirteitään on korjattu.
Ihon palaminen laittoi liikkeelle muutoksen, joka lopulta muutti Ulrikan koko elämän.
- Kun katson vanhoja valokuvia, tuntuu kuin katsoisi jotain vierasta tyyppiä, Ulrika kertoo.
Meksikossa asuessaan Ulrikalla oli kaikki näennäisesti hyvin: oli työpaikka suomalaiselta Finprolta ja meksikolainen aviomies. Elämä oli kulkenut mukavasti opiskelupaikan kautta ulkomaille töihin. Ulrika koki jonkin asian kuitenkin puuttuvan: työ ei ollut aivan kutsumusammatti ja parisuhdekin oli hetkellisesti heikommissa kantimissa.
- Pysähdyin, mutta en tehnyt asioille hirveästi mitään. Työ ei ollut kutsumusjuttu, mutta minulla ei ollut selkeää ajatusta siitä mitä se voisi olla – ennemmin ajattelin, että tämä on hyvä työ vastavalmistuneelle. Ajattelin, että omaa paikkaa pitää hakea ja kerätä kokemusta, Ulrika kertoo.
(kuva: Mikko Räsänen)
Muutto Suomeen parantumaan toi tullessaan myös avioeron. Toivuttuaan Ulrika palasi töihin entiselle työnantajalleen, mutta niin ulkoinen kuin sisäinenkin muutos pakottivat miettimään elämää uudelleen. Tätäkö minä haluan tehdä loppuelämäni ajan? Ulrikalla oli jo aiemmin halu auttaa ihmisiä, mutta hän ei tiennyt miten suunnata kiinnostuksensa.
- Kun joutui tutustumaan itseensä aivan pohjamutia myöden, oli vaikeampi hiljentää ääntä ja unohtaa halua auttaa muita, Ulrika kuvailee.
Ulrika mietti paljon, miten voisi hyödyntää oman kokemuksensa muiden auttamisessa. Lopulta palaset loksahtivat kohdalleen, kun ystävä kehotti Ulrikaa miettimään life coachausta. Jo sairaalassa kirkastunut ajatus omien ajatusten vaikutuksesta toipumiseen sai vahvistusta, kun Ulrika alkoi opiskella alaa.
- Sain viitekehyksen omalle ajattelumallilleni ja ymmärsin, että sitä kautta voin auttaa myös muita kohtaamaan omat haasteensa ja toisaalta löytämään oman polkunsa. Jos voimme vaikuttaa edes tietoisiin ajatuksiimme, kannattaa niin tehdä, Ulrika miettii.
Puntit tasan
Nyt 36-vuotias Ulrika on yrittäjä. Elämä kulkee eteenpäin omalla painollaan ja on viime aikoina tuonut tullessaan mukavia yllätyksiä: Ajatus toimistotöihin hautautumisesta on unohtunut, kun Ulrikaa on pyydetty kertomaan kokemuksistaan erilaisiin tilaisuuksiin ja antamaan valmennusta.
- Olen paljon tasapainoisempi kuin aiemmin, eikä minulla ole kiirettä mihinkään. Kliseisesti minulla on puntit tasan itseni ja maailman kanssa. En enää stressaa asioista, joihin en voi vaikuttaa.
Vaikka Ulrikan elämä on mullistunut ja hän on kokenut asioita, jotka tuntuvat epätodellisilta, tietää hän, että meistä kaikista löytyy tarvittaessa yllättävä määrä voimavaroja.
- Meidän kaikkien tielle osuu koettelemuksia ja joskus pienikin asia voi horjuttaa yllättävän paljon. Syy, miksi kerron tarinani on, että minä olen ihan tavallinen. Minussa ei ole mitään supervoimia, vaan minulla on samat voimavarat ja resurssit kuin muillakin, Ulrika toteaa.
(kuva: Mikko Räsänen)
Lue kaikki aiemmat Kuukauden Daamit tästä.
