Minun tarinani: Isoveljeni kuolema tuli yllätyksenä
Minun tarinani juttusarjassa ihmiset kertovat elämästään omin sanoin ja rehellisesti. Tällä kertaa oman tarinansa kertoo Juuli, jonka isoveli teki itsemurhan.
Lapsuus oli elämäni parasta aikaa. Olin onnellinen siskojeni ja veljieni kanssa. Meillä on suuri perhe. Meillä on ollut erittäin lämpimät välit pienistä kinasteluista huolimatta aina. Minulla on lähestulkoon vain hyviä muistoja kodista, koulusta ja kavereiden kanssa vietetyistä ajoista. Sain varttua turvallisessa kodissa ja turvallisessa seurassa lapsuuteni ja nuoruuteni. Äitini ja isäni ovat aina olleet rakastavia ja huolehtivia.
Herkkä ja turvallinen - mutta niin haavoittuva
Turvallisuus ja tasapaino kuitenkin pettivät, kun olin 14. Yhtenä syysyönä isoveljeni päätti elämänsä. Se oli jotain käsittämättömän suurta ja epätodellista. Ei sitä voinut ymmärtää. Ei oikeastaan vieläkään täysin ymmärrä. Syytä tälle ei tiedetä vieläkään.
Veljeni oli onnellinen, iloinen, auttavainen ja turvallinen isoveli. Hän kuunteli ja auttoi muita aina. Ei koskaan satuttanut tai tehnyt ilkeyksiä. Oli aina läsnä ja hänellä oli paljon ystäviä. Hän oli myös erittäin herkkä ja oli aidosta pahoillaan, jos jotain ikävää kävi meistä jollekkin.
Ehkä se herkkyys olikin yksi syy, joka sai ajattelemaan kuolemaa ja lopulta päätymään itsemurhaan. Niin karulta kuin se kuulostaakin.
Isän romahdus pelotti eniten
Isoveljen kuolema vei perheen hetkeksi erilleen toisistaan ja selvisimme jokainen miten taisimme. Äiti ja isä romahtivat molemmat. Erityisesti isä. Se pelotti eniten, kun vahvin ja turvallisin ihminen elämässä ei ollutkaan enää niin vahva. Oli pelottavaa nähdä, kun isä itki. Saimme kriisiapua ja kävimme monena vuonna psykologin juttusilla kuka missäkin.
Pahimman vaiheen mennessä ohi saimme kuitenkin taas perheen kasaan ja rupesimme arvostamaan todella perhettä, vaikka aiemminkin toki oltiin arvostettu. Nyt olisi pidettävä huolta paremmin toisistamme, ettei kukaan vaan jää yksin suruineen.
Perheeni on vahvempi kuin koskaan
Veljen kuolemasta on nyt 10 vuotta. Olemme itkeneet, nauraneet, masentuneet, pelänneet, iloinneet. Kaikki tunteet on käyty läpi ja elämä on jatkunut. Olemme rakentaneet uudelleen turvallista perhettä ja koittaneet tasapainoilla menneisyyden ja tulevaisuuden kanssa.
Meillä on läheisimmät välit kuin ikinä perheen kesken. Jokainen tietää, että rakastamme toisiamme enemmän kuin voimme koskaan kertoa.
Emme vieläkään hirmuisesti puhu veljen kuolemasta, mutta muistelemme häntä lämmöllä ja kerromme jos tulee kivoja muistoja hänestä mieleen. On kiva jakaa muistoja, koska ne on jokaisella niin erilaiset. Tiedämme, että veljelläni on kaikki nyt hyvin, missä hän ikinä onkaan. Tunnen, että hänen muistonsa elää ja on mukana kaikessa mitä ikinä tulemme tekemään.
Arvostan elämää ja läheisiä nyt paljon enemmän. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan perheeni kanssa elää.
Aikaisemmat Minun tarinani -jutut voit lukea tästä.
