Sielulla ei ole sukupuolta
Voicen ihmissuhdekolumnisti Rea Haverinen kirjoitti henkilökohtaisimman ja rohkeimman kolumninsa tähän asti.
Olen jo useamman viikon ajan miettinyt kirjoitanko tämän kolumnin. Ajatukset ovat olleet takaraivossa ja pitkään, mutta viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet ne pintaan. Kyseessä ovat Venäjän niin sanottu homolaki ja sitä seurannut uutisointi.
Venäjällä äänestettiin tänä kesänä voimaan astuvaksi laki, joka kieltää niin sanotun homopropagandan levittämisen nuorille. Suomeksi sanottuna nuorille on kiellettyä kertoa homoseksuaalisuudesta positiiviseen sävyyn.
Vladimir Putin on sanonut, että homoseksuaalit ovat samassa asemassa hänen rautaisella otteella johtamassaan maassa kuin heteroseksuaalitkin. Silti heidän elämästään ei ole luvallista puhua - eikä heidän rakkauttaan ole oikeus hyväksyä tai kunnioittaa, ainakaan ääneen.
Niin kutsutun homopropagandan esittäminen nuorille on kiellettyä - ja siitä pääsemme asian ytimeen. Ne ihmiset, jotka ovat juuri heräämäisillään omaan seksuaalisuuteensa, eivät saa kuulla, kuinka upeaa ja kaunista heidän rakkautensa voisi parhaimmillaan olla.
Ei. Sen sijaan heille kerrotaan, että heidän pitää piilottaa tunteensa ja tukahduttaa ne. Homoseksuaalisuus on, jos ei virallisesti väärin, ainakin tabu ja epätoivottava piirre ihmisessä.
Itse uskon, että hetero-, homo- tai biseksuaaliksi synnytään. Omaa seksuaalisuuttaan ei voi valita, aivan samalla tavalla kuin omaa ihonväriään ei voi valita. Tiedän tämän kokemuksesta. Ja nyt pääsemme siihen osioon, minkä takia tämän kolumnin kirjoittaminen vaati miettimistä - kenties hitusen rohkeuttakin.
Minä olen biseksuaali.
Entinen avopuolisoni on nainen. Hän oli, ja on edelleen, eräs uskomattomimmista ihmisistä, joita tunnen. Minä en valinnut rakastua häneen, kuten en ole valinnut rakastumista yhteenkään toiseenkaan ihmiseen, jonka kanssa olen seurustellut. Minä vain - rakastuin.
Kun ajattelen, millaista elämäni on ollut, en muuttaisi mitään. Ihastuin naiseen ensimmäisen kerran ollessani 20-vuotias. Kerroin asiasta vanhemmilleni puhelimessa. Äitini kysyi, olenko onnellinen. Vastatessani, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidosti "olen", kuulin äidin hymyilevän.
- Se on ainoa asia, jolla on väliä, hän sanoi.
Ja niin vanhempani ovat sanoneet siitä lähtien.
Minulla on ollut viimeisten vuosien varrella niin tyttö- kuin poikaystäviäkin. Kaikki heistä ovat olleet yhtä tervetulleita kotiimme. Isäni 50-vuotisjuhlissa isäni esitteli silloisen avovaimoni satapäiselle juhlayleisölle tyttärensä elämänkumppanina ja rakkaana, uutena perheenjäsenenä. Kuulin tätini kysyvän häneltä jälkeenpäin, mitä isäni olisi tehnyt, jos jollakin hänen lähimmistä, paikalle kutsutuista ystävistään olisi ollut asian kanssa ongelmia.
- Sitten hän ei olisi ystäväni. Tyttäreni on mitä on, ja minä olen hänestä suunnattoman ylpeä, kuulin isäni sanovan.
Ystäväni ovat suhtautuneet seksuaaliseen suuntautumiseen samalla tavoin, kun he suhtautuvat kaikkiin päätöksiini. Tukien ja avoimin sylin. Koko suku tietää suuntautumisestani. Niin tietävät myös monet ystäväni. Sen sijaan esimerkiksi suurin osa kollegoistani ei asiaa ole tiennyt - ainakaan ennen tämän kolumnin julkistamista.
Kun aloin kirjoittamaan Suhteettomuusteoria-kolumnia, en tehnyt periaatepäätöstä salata biseksuaalisuuttani. Minulle kävi niin kuin monille muillekin, jotka eivät ole niitä maailman tavallisimpia virtasia tai korhosia. Ei tullut sopivaa tilaisuutta kertoa asiaa.
Nyt se on tullut.
Kun mietin, kuinka paljon tukea ja rakkautta olen saanut osakseni nuoresta lähtien, minuun sattuu Venäjän tilanne vielä enemmän. Elämme vuotta 2013. Jokaisella ihmisellä maan päällä tulisi olla oikeus ja yhteiskunnan tuki rakastua samaa sukupuolta edustavaan henkilöön. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus rakastaa ja tulla rakastetuksi - ilman pelkoa ja rajoituksia. Kenenkään ei pitäisi tuntea olevansa huonompi tai viallinen - vain siksi, että rakastaa. Sama tilanne koskee mitä tahansa maapallon maata. Myös Suomessa on ihmisiä, jotka eivät voi, saa tai uskalla olla sitä, mitä he ovat, koska heille on kerrottu että se on väärin.
Jos kirjoitukseni saa aikaan sen, että yksikin ihminen uskaltaa tulla kaapista läheisilleen, tai yksikin ihminen kokee, että hän on ehjä, oikeanlainen ja juuri sellainen kuin hänen pitääkin olla, olen saavuttanut tavoitteeni. Jos kirjoitukseni saa yhdenkin vanhemman hyväksymään lapsensa sellaisena kuin hän on, olen saavuttanut, mitä halusin. Suhteettomuusteoria-kolumnit jatkuvat entisenlaisina - tosin avoimempina. Kenties treffikumppanini ensi kirjoituksessa onkin nainen?
Sain muutama viikko sitten sähköpostia lukijalta. Kyseessä oli nuori tyttö, joka kiitti minua siitä, että olen aikuinen, itsenäinen ja rohkea nainen, joka on oma itsensä, juuri sellaisena on kun on. Sellainen, jota hän voi katsoa ylöspäin. Toivon, että hän voi sanoa niin vielä tämän kolumnin jälkeenkin - ja kenties tarkoittaa sitä enemmän kuin ennen.
Venäjän tilanteeseen en voi vaikuttaa kuin ruohonjuuritasolla. Voin vain toivoa ja rukoilla, että ihme tapahtuu ja Venäjä heräisi nykypäivään. Nykypäivään, jolloin jokaisella pitäisi olla oikeus olla oma itsensä ilman huolta huomisesta.
Uskon, ettei rakkautensa kohdetta voi valita, sillä sielulla ei ole sukupuolta. Mutta sielun voi rikkoa sanomalla, että ihminen on vääränlainen.
Lue aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä!
Seuraa Rea Instagramissa @reamarlena.
Etkö saa olla sitä, mitä olet? Kaipaatko tukea, apua tai tietoa homo- tai biseksuaalisuudesta? Sitä saat esimerkiksi SETA:n sivuilta tästä. Venäjän tilannetta voit seurata ja tukeasi Venäjän homoseksuaaleille osoittaa samassa osoitteessa, tai esimerkiksi Amnesty Internationalin kautta. Tärkeintä on tämä: älä jää yksin. Äläkä anna kenenkään toisenkaan jäädä.
