Kihlaus Italiassa ja Laura Voutilaisen enkelikuoro
Yksi kovaa vauhtia toteutumassa olevista unelmista ovat häämme Italiassa. Kun kesällä 2017 kihlasormus pujahti sormeeni (vai pitäisikö sanoa survottiin väkisin, kun se oli kokoa liian pieni) San Gimignanon kylässä Italiassa, se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä.
Onnellisuus asiaan liittyen ei ole ollut kuitenkaan itsestäänselvyys, sillä muutama vuosi sitten ajatus naimisiinmenosta oli naurettava. Koin olevani liian nuori, elämä oli edessä, mihin sitä naimisiin menoa tarvitaan, jos elämäni rakkaus on jo kainalossa? Eikö se riitä, että rakastaa?
Myöhemmin jonkinmoisen hormonitasojen heilahduksen tai epäuskonnollisen ilmestymisen jälkeen rupesin olemaan sitä mieltä, että totta helvetissä mennään naimisiin. Pakkohan tätä yhteistä matkaa on juhlistaa, tehdä siitä ”virallista”. Bileet pystyyn, maistraatin täti laukomaan lakitekstiä ja sumpit pihisemään.
Avopuolisoni oli onnekseni samaa mieltä asiasta ja toscanalaisen hotellin parvekkeella se sitten tapahtui. Toinen polvi maassa, sormus tanassa, elämäni rakkaus kysyi: ”Tuutko mun vaimokseni?”. Ensimmäinen reaktioni oli itkunsekainen ja herkistynyt ”Mitä helvettiä!?” -huuto – omaan tyylikkääseen tyyliini. Loppujen lopuksi sain tehtyä selväksi, että suostun kosintaan. Joimme vahingossa kaksi pulloa kuohuviiniä suhteellisen nopeaan tahtiin ja soittelimme hiprakassa lähipiirille iloisten uutisten kera, auringon laskeutuessa italialaisen maaseutumaiseman taakse.
Uutta elämänuutista mutustellessamme aika hujahti kuin siivillä ja tajusimme olevamme pirun nälkäisiä. Lähdimme vaeltamaan San Gimignanon katuja skumppapäissämme ja löysimmekin pienen ravintolan, joka tarjosi vielä ruokaa. Istuimme terassilla, söimme ja joimme lisää, elämä tuntui upealta!
Häät Italiassa lähti viattomasta heitosta. Tiesimme, ettemme halua juhlia häitä perinteiseen suomalaiseen tyyliin. Halusimme jotain erilaista, rentoa, mutta kuitenkin tarpeeksi juhlallista. Kaunista ja elämyksellistä. Muistan istuneeni silloisen asuntomme sohvalla ja huikanneen puolisolleni ilkikurisesti ”Mitä jos mentäisiin Italiassa naimisiin?”. Keräsin keuhkot valmiiksi täyteen ilmaa, osallistuakseni kihlattuni vanavedessä vähättelevään naurunremakkaan, mutta toisin kävi. Ihan kuin itse Laura Voutilainen olisi ilmestynyt paikalle enkelikuoron saattelemana ja lausunut ne kultaiset sanat; ”No hitto miksei?”.
Siispä kesäkuussa 2019 menemme naimisiin Sienan lähellä, syöden hyvin, juoden hyvin ja bailaten aamuun asti. Paljon on vielä tehtävää, mutta uskon kaiken hoituvan mallikkaasti. Seuraavassa hääpostauksessa kerron muutaman pienen yksityiskohdan häistämme ja tulevaisuudessa tarkemmin häiden järjestelyistä ja miten on mahdollista toteuttaa unelmahäät Italiassa. Onko se kallista? Miten vieraiden kanssa? Byrokratia?
Iloa päivään kaikille!
(p.s. kuvat kaivettu naftaliinista postausta varten, laatutaso suht heikko!)
- Emilia
Hei ja mä olen myös Instassa nimellä @emiliabtwn, tulkaa sielläkin mukaan!
Kommentoi