Puhutaan hetki kuolemasta – tämä on minun tarinani menetyksestä
Huomenna tulee tasan vuosi isäni kuolemasta. Haluan kertoa siitä, sillä kertominen auttaa minua, ja ehkä sinuakin.
Omainen. Mikä inhottava, synkkä, kliininen sana. Kuin olisi väkisin yritetty keksiä miellyttävän kuuloinen sana, jonka taakse voi peitota ne todelliset asiat - surun ja tuskan, epätoivon ja epäuskon. Kyyneleet, huudot, romahdukset, pohjattoman kaipuun.
Muistan, kun ensimmäisen kerran menimme katsomaan isää sairaalaan, meidät ohjattiin kohti pientä huonetta, jonka valkoisen oven pielessä oli plakaatti: ”Omaishuone”. Loisteputkien valaisemassa kopissa oli muutama tuoli seinää vasten, vanhoja naistenlehtiä pöydällä ja allas käsienpesua varten. Ennen osastolle astumista piti aina käyttää käsidesiä ja odottaa, kunnes hoitaja tulee hakemaan. Kavahdin huoneen nimeä heti ensinäkemästä lähtien – emmehän me olleet omaisia. Isäni ei ole kuollut, eikä kuole.
Kuoli kuitenkin.
Omaishuone tuli meille tutuksi puolentoistaviikon aikana enemmän, kuin halusimmekaan. Joka ikinen päivä olin valmis luovuttamaan, sillä en halunnut mennä sinne, en halunnut kohdata todellisuutta. Vihasin sairaalaan menoa, mutta en voinut olla kertaakaan pois, en halunnut menettää hetkeäkään yhteisestä ajastamme.
Joka päivä sama rutiini. Aamulla soitto sairaalaan hoitajille: miten yö meni? Sitten tuskaisaa odottelua, odottelua ja odottelua. Minä googlasin pakkomielteisesti asioita, jotta ymmärtäisin mistä lääkärit puhuvat. Klo 14.00 vierailuaika Meilahdessa. Auto parkkihalliin ja aina yhtä raskas kävely kohti tehovalvontaosastoa. Raskaimpana viimeiset portaat, jotka tuntuivat johtavan meidät aina pahimpaan helvettiin. Seuraavaksi vuorossa osaston lasiovesta kurkkiminen, miltä siellä näyttää? Onko kiirettä? Onko rauhaisaa? Entä hoitajien ilmeet? Tarkista aina hoitajien ilmeet.
Sydän hakkasi joka kerta, kun hoitajaa joutui odottamaan pidempään ahtaassa huoneessa. Miksi siinä kestää? Onko joku ongelma? Helpotus iski vasta, kun pääsi isän luo. Siellä vallitsi rauha, mutta toisaalta järjetön ahdistus samaan aikaan. Hengitysmaskin sihinä, sairaalalaitteiden piippailu, käsidesin haju. En ikinä unohda niitä. Istuimme sängyn vieressä ja kerroimme kevään saapumisesta, mökistä, formuloiden tuloksista. Puhuin tulevista häistä ja kerroin italialaisista tomaateista, joita hän pääsisi maistamaan sitten häissä. Vahvojenkin lääkkeiden takaa hän tiesi, että olemme siellä. Hän kuunteli, vaikka ei voinut vastata.
Pidimme toivonrippeistä loppuun asti kiinni, väitimme lääkäreille jopa vastaan. Teimme omia diagnooseja ja päätelmiä ja tartuimme joka ikiseen positiiviseen pilkahdukseen. Tutustuimme moniin hoitajiin, osa lempeitä ja myötätuntoisia, osa kovaa faktaa latelevia yksilöitä. Kerran hypimme ilosta olohuoneessa, sillä vihdoin yö oli sujunut hyvin. Kuitenkin sunnuntaina, kaksi päivää ennen kuolemaa näin sen todellisuuden, mitä olin kenties jo pitkään pakoillut – mitään toivoa ei enää ollut.
Silloin ajattelin mielessäni, että isä voi päästää irti. Se on okei, olen valmis.
Tiistaina 17.4.2018 isäni nukkui pois, rauhallisesti. Me ehdimme hyvästellä kyllä. Saimme puhelun kesken ruoanlaiton ja hyppäsimme autoon, minä ajoin, en muista itkinkö. Kuolemanpäivän iltana kokoonnuimme äitini luokse, siitä en muista kovin paljoa, paitsi sen, että uskoin etten tule koskaan selviämään tästä.
Syy miksi kerron tämän kaiken, on kaksipuolinen. Osaltaan minulla on huutava tarve kertoa mitä vuosi sitten tapahtui, pukea se sanoiksi, jäsennellä. Varsinkin sairaala-aika oli traumaattista aikaa, enkä vieläkään pysty kuulemaan tiettyjä sairaalaääniä tai haistamaan käsidesin hajua. Osaltaan taas haluan kertoa kaikille, jotka käyvät läpi jotain samankaltaista, että sinä pystyt jatkamaan elämää. Itselleni tärkein lohdutus oli tieto siitä, että jotkut ystäväni olivat käyneet läpi suuria menetyksiä, mutta pystyvät elämään täyttä elämää.
Ensimmäinen lääkäri, jonka luokse menin kuoleman jälkeen, sanoi minulle suoraan kiroillen ”En aio valehdella, tästä tulee helvettiä vähäksi aikaa. Mutta se helpottaa, sen lupaan. Joka päivä olet jo edistynyt hieman. Koskaan se ei katoa kokonaan, mutta jossain vaiheessa se antaa tilaa elämälle.”
Tartuin tähän. Itkin kun itketti, joka päivä, monta kertaa. Aluksi en halunnut enää häitä, en halunnut mitään, mutta toisaalta alitajuisesti tiesin, että on pakko jatkaa eteenpäin. Uskomaton esimerkki on työhaastatteluni. Päivää ennen hautajaisia kävin työhaastattelussa ja sain vielä kyseisen työn. Mistä se voima, järki ja into tuli? En tiedä, mutta silloin ymmärsin, että siellä se on. Siellä se on!
Nyt vuotta myöhemmin tuntuu uskomattomalta seistä tässä, kahdella vahvalla jalalla, järki päässä, tulevaisuus kirkkaana mielessä. Tuntuu uskomattomalta nauraa, vitsailla, käyttää tunteja aikaa best manien rusettien valitsemiseen (no se nyt on muutenkin aika uskomatonta), ja innostua uusista asioista (olen ehkä lupautunut merenneitouintiin kollegojeni kanssa).
Loputon kaipuu ja syvä, syvä suru on sisälläni aina, mutta se on tullut osaksi minua. En väitä, että olisin parhaimmillani, huomaan, että en ole enää se ihminen joka olin ennen menetystä. Mutta minulla ei ole epäilystäkään, etteikö minusta voisi vielä tulla paras versio itsestäni. Päivä kerrallaan, pikkuhiljaa.
Kuten eräässä FB-päivitykseenikin kirjoitin, tämän vuoden aikana olen ollut heikompi kuin koskaan, mutta tämän vuoden takia tulen olemaan vahvempi kuin koskaan.
Kaikille, joka ikiselle, voimia mihin tahansa kamppailuun elämässä. Luota apuun, luota itseesi ja keskity yhteen päivään kerrallaan.
Toiveikasta viikkoa!
- E
Seuraa blogia Bloglovin'issa ja Instassa!
Lue myös:
Lomamatka ja painonpudotus - näin onnistuin yhdistämään ne!
Autolla Italiaan osa 1: saksalainen vessashokki ja meikäläisen väärät uskomukset
Hups, tästä tulikin katastrofi! Lue ohjeet DIY-kynsilakkamarmorointiin, ehkä onnistut paremmin?
Tunkkipakkomielle ja hammasharjahamstraus - automatka Italiaan voi alkaa!
Mokasin hääpukuni kanssa – älä tee samoja virheitä kuin minä!
Luuydinleipävirhe ja Tallinnan ”salainen helmi” – miksi en tiennyt siitä aiemmin!?
- 6 kiloa kuudessa viikossa, vessapaperirullajuhlat ovat vihdoin takanapäin!
Neljä hääkakkua ja yksin alttarille – 6 yksityiskohtaa häistämme Italiassa
Kommentoi