Kuva: NeocoreGames
Sotaisaa sekavuutta - Arvostelussa: Warhammer 40k: Inquisitor - Martyr (PS4)
Warhammer 40.000: Inquisitor – Martyrin suurin ongelma on, että se yrittää olla enemmän kuin mihin sen rahkeet riittävät. Peli on äärimmäisen iloton tapaus, jossa Kaaoksen ja Imperiumin joukkojen välinen kymmenen tuhannen vuoden sota, on taantunut puuduttavaksi läpsyttelyksi, joka onnistuu viihdyttämään vain hetkittäin.
Voi nimihirviö, minkä teit! Kun sain jokin aika sitten tietää Warhammer 40.000: Inquisitor – Martyrin (kavereille WH40k: I-M tai ihan vaan Ilkka-Martti) kehitystyöstä, annoin itseni kokea pienimuotoisen riemastumisen hetken. Vihdoinkin joku, tässä tapauksessa NeocoreGames, kehittää Action RPG:tä joka pohjautuu Warhammerin scifimaailmaan! Odotin ja odotin, meinasin jopa ostaa pelin tapojeni vastaisesti PC:lle Steamin Early Accesista, mutta maltoin kuitenkin mieleni. Ja hyvä niin! Ilkka-Martti on nimittäin kaikkea muuta kuin viihdyttävä peli.
Warhammer 40.000: Inquisitor – Martyrin suurin ongelma on, että se yrittää olla enemmän, kuin mihin sen rahkeet riittävät. Action RPG-genren peliksi tekijät ovat unohtaneet pelityypin menestyneimpien klassikoiden, kuten Diablon tai Torchlightin, perinteisesti koukuttavimmat piirteet ja yrittäneet keksiä pyörää uudelleen, mutta onnistuneet ainoastaan luomaan sillisalaatin, joka on paitsi tylsä niin myös äärimmäisen sekava.
Poissaolollaan suorastaan loistavat pelaajan kimppuun aaltoina vyöryvät vihollismassat sekä nätisti räjähtävät, kuoloa ja hurmetta ympärilleen kylvävät sekä strategisia lähestymistapoja mahdollistavat kyvyt. Taistelut ovat väkinäisiä ja tylsiä, eivätkä lainkaan sellaisia, mitä niiden pitäisi minun mielikuvitukseni mukaan olla WH40k maailmassa. Viholliset ovat lisäksi kaikki samanlaisia, muutamaa erilaista vihollistyyppiä lukuunottamatta. Erilaisuutta löytyy ainoastaan mallinnuksista ja perusmorkuloiden ja isompien mörköjen variaatiot ovat lopulta liian identtisiä keskenään.
(kuva: NeocoreGames)
Warhammerin maailmassa tärkeintä on sota. Se on ideologia ja varsinkin Astartejen, keisarin avaruuskommandojen joukossa elämän peruselementti. Tämä asia huomioiden taistelut I-M:ssä ovat aivan liian suoraviivaisia. Pelaajan täytyy vain laittaa nappi pohjaan ja odottaa, että lakonisia ja juustoisia iskulauseita ”Die, Heretic! Feel my wrath!” -tyyliin laukova inkvisiittori ilmoittaa vihollisen olevan kuollut. Tai sitten lyödään Warp-taikojen nupit kaakkoon ja levitoidaan vihollisten yli tulikilpi ympärillä tuhoa niittäen. Ja tehdään kohta sama uudelleen. Olen elämäni aikana pelannut useita Action RPG -pelejä, enkä ole yhdessäkään törmännyt niin tylsään ja keskinkertaiseen taistelumekaniikkaan kuin Inquisitor - Martyrissä. Taisteluissa on toki myös vetoa, mutta se on ainoastaan hetkittäistä, eikä pidä otteessaan.
Peli yrittää erottautua muista erityisen taisteluja varten kehitetyn mekanismin avulla, jossa pelaaja pystyy suojautumaan barrikadien ja kulmien taakse, mutta loppujen lopuksi tämäkin innovaatio on aivan turha ja kömpelö. Taistelut tuntuivat rehellisesti sanottuna helpommilta ja sujuvammilta kun vain seisoskeli avoimessa maastossa ja niitti nappi pohjassa konepistoolilla vihollisia matalaksi. Pelihahmojen kykymekanismi on myös yritetty tehdä oivaltavaksi, mutta todellisuudessa se on äärimmäisen sekava ja turhauttava. Kyvyt määräytyvät käytössä olevien varusteiden mukaan, joten jos löydät jonkun sinulle mielekkään Warp-taian, ja satut löytämään tehokkaamman aseen, niin voivoi. Kyky on parasta unohtaa ja opetella uusi pelitapa.
Loottisysteemi, joka yrittää mukailla Diablojen tutuksi tuomaa systeemiä on jätetty myös torsoksi, sillä lyhyet ja itseään äärimmäisyyksiin saakka toistavat kartat sisältävät hyvällä tuurilla yhden avattavan arkun kenttää kohden, eivätkä vihollisetkaan tiputtele varusteita juuri lainkaan. Kun sopivia varusteita lopulta löytyy, niin niitä ei tietenkään voi laittaa käyttöön kesken tehtävän, vaan pelaajan täytyy odotella tehtävien välillä eräänlaisena hubina toimivalle alukselle pääsyä. Niin ja varusteiden ominaisuuksia ei myöskään selitetä millään tavalla, sillä pitäisihän jokaisen nyt osata ihan itse päätellä mitä tarkoittaa ”Heat Damage” tai ”Suppression Damage”, puhumattakaan muista pelimaailmalle uniikeista termeistä ja aseiden toimintaperiaatteista.
(kuva: NeocoreGames)
Hubista itsestään löytyy kaikenlaista väkerrettävää varusteiden craftaamisesta kauppaan ja co-op pelaamiseen asti. Hubissa voi myös vaihtaa pelihahmon taitoja haluamaansa tärkeysjärjestykseen, jolloin ne valtaavat varusteissa olevia vapaita slotteja, mutta tätäkään asiaa ei tietenkään selitetä pelissä millään tavalla, vaan pelaajan pitää itse tutkia ja selvittää sekavan mekaniikan perusteet. Itseasiassa tätä arvostelua kirjoittaessa yritän kaiken aikaa miettiä, miten saisin rautalangasta selkeästi väännettyä skillisysteemin toimintaperiaatteet, vain todetakseni sen olevan mahdotonta. Ehkäpä juuri siitä syystä pelin tekijätkään eivät ole vaivautuneet luomaansa kaaosta selittämään.
Teknisesti ajateltuna peli on edellisen konsolisukupolven tasoinen tekele. Grafiikka on kulmikasta, yksityiskohdatonta ja synkkää. Kuten edellä mainitsin, niin kentät toistavat itseään, karttoja ja graafisia elementtejä kierrätetään ja yksityiskohdat loistavat poissaolollaan. Edes pelihahmoja ei ole vaivauduttu mallintamaan kunnolla, vaan esimerkiksi hahmon kasvoilla oleva parransänki näyttää siltä, kuin se olisi piirretty mustalla tussilla. Tästä yksityiskohdattomuudesta huolimatta ruudunpäivitysongelmat ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Lisäksi ääninäyttelijöiden dialogit on tehty vasemmalla kädellä. Ensinnäkin ne ovat äärimmäisen ylidramatisoituja, mikä tietysti tavallaan sopii avaruusmörssäreiden habitukseen, ja toisekseen ääninäyttelyt on jostain syystä ajettu niin vahvan kompressorin läpi, että se on leikannut niistä kaiken basson pois ja korostanut diskantin metalliseksi surinaksi.
(kuva: NeocoreGames)
Yksi silmiinpistävimmistä ihmetyksen kohteista on se, että PS4:lläkin pelaajan on pakko luoda uusi NeocoreGames-tili. En ymmärrä tässä piilevää logiikkaa, sillä tähän asti pääasiassa pelkän PS4-tilin olemassaolo on riittänyt pelien pelaamiseen verkossa. Tilinluontirumba heti kättelyssä aktivointeineen päivineen on ainoastaan hidaste, joka aiheuttaa pelaajakunnassa turhautumista.
Päällimmäisenä Warhammer 40.000: Inquisitor – Martyrin kohdalla mielessä on pettymys. Toivoin, että Van Helsing Action RPG:stä tunnettu NeocoreGames olisi saanut puskettua pihalle viimeistellymmän tekeleen, mutta tällaisenaan WH40k: I-M on äärimmäisen iloton tapaus, jossa Kaaoksen ja Imperiumin joukkojen välinen kymmenen tuhannen vuoden sota on taantunut puuduttavaksi läpsyttelyksi, joka ei onnistu viihdyttämään kuin hetkittäin.
Lue myös: "Tiedämme tehneemme parhaan pelin" - Peliennakko: Spider-Man (PS4)
