Kuva: Fotolia
Minun tarinani: "Mietin, olisinko voinut tehdä jotain, mikä olisi pelastanut hänet"
Minun tarinani -sarjassa lukijat kertovat elämästään omin sanoin ja rehellisesti. Tällä kertaa tarinansa kertoo Sonja, jonka paras ystävä teki itsemurhan 18-vuotiaana.
Se oli ihan normaali kesäpäivä, olin 18-vuotias. Olin laiturinnokassa ottamassa aurinkoa kavereiden kanssa, ja selaisin Facebookia. Sitten näin ystäväni sukulaisen surupäivityksen. Aluksi en uskonut ollenkaan. Se päivitys oli niin monitulkintainen, ja luulin sitä vain todella mauttomaksi sukulaisten väliseksi vitsailuksi.
Vaikeinta oli ymmärtää, miksi
Päätin kuitenkin soittaa tälle ystävälleni ja kysyä, että mitä ihmettä. Kun ystäväni puhelimeen ei saanut yhteyttä, aloin aavistella pahinta ja soitin hänen veljelleen. Silloin sain tietää, että ystäväni oli kuollut. Lamaannuin täysin.
Ystävät, jotka olivat kanssani tapahtumahetkellä olivat seuraavien päivieni pelastajia. He ymmärsivät olla lähellä ja antoivat minun olla hiljaa. Muistan, kuinka he tulivat yöksi ettei minun tarvinnut olla yksin. Nukuimme 120 cm sängyssä kolmestaan, minä keskimmäisenä. Keskellä yöllä hiivin kuitenkin olohuoneen sohvalle istumaan, kun uni ei tullut. En halunnut kertoa tapahtuneesta kovinkaan monelle.
En muista, milloin aloin tuntea surua. En ymmärtänyt totuutta, ja olin shokissa. Kun suru sitten iski, se oli jotain ylitsepääsemätöntä ja turruttavaa. En osannut edes itkeä, vaan olin aika hiljainen ja ilmeetön. En halunnut puhua aiheesta mitään. Vaikeinta oli ymmärtää, miksi. Miksi niin kävi? Miksi hän teki itselleen niin?
Olin vihainen itselleni, sillä ystäväni oli edellisellä viikolla käynyt kylässä luonani. Hän ikään kuin hyvästeli minut. Jo aiemmin kesällä hän oli puhunut "meistä" vähän eri sävyyn kuin ennen. Syytin itseäni siitä, että en ollut tajunnut epäillä ja huolestua riittävästi. Mietin, että olisinko minä voinut tehdä jotain, mikä olisi muuttanut hänen ajatustensa suuntaa. Kamalinta oli sellainen vähän syyllinen tunne siitä, etten koskaan tainnut tehdä riittävän selväksi kuinka paljon välitin hänestä.
"Hymyile kerran päivässä, vaikka väkisin"
Ensimmäisestä neljästä kuukaudesta en muista juuri mitään. Halusin vain selvitä päivästä seuraavaan ja toivoin niiden vain kuluvan nopeasti ohi. Tärkeintä oli se halu, annoin itseni taantua mutta halusin kuitenkin uskoa että kyllä sieltä vielä jotenkin noustaan. Ystäväni antoi minulle yllättävän toimivan tavoitteen: "hymyile kerran päivässä, vaikka väkisin."
Eniten surussa auttoivatkin ystävät ja se, että opettelin vihdoin puhumaan surusta. Ensimmäisen kerran iloa tuntin, kun lähdin ulkomaille parhaimman ystäväni kanssa. Muistan ilon tunteen. Mietin aluksi, oliko minulla lupaa olla iloinen. Sillä matkalla ei kuitenkaan ollut tarvetta pidätellä iloja eikä suruja. -Ystävät ja puhumaan opetteleminen.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin, voin sanoa, että suru helpottaa. Sille ja itselleen täytyy vain antaa aikaa. Todella kliseinen lause, mutta tottahan se on. Nyt suru tuntuu enemmänkin haikeudelta ja hyvämieliseltä muistelulta. Elämän muut surut ja vaikeudet ovat saaneet mittakaavaa, suru itsessään ei tunnu niin surulliselta asialta.
Voin sanoa, että iso suru kasvattaa aina henkisesti.
Ajattelen myös, että jos aina kaikki olisi helppoa ja onnellista, niin ne ihanat onnen aiheetkin alkaisivat varmaan tuntua tylsiltä ja liian tavallisilta. On hyvä, jos sureminen saa pysähtymään ja viettämään aikaa itsensä kanssa, omien ajatusten läpikäyminen kannattaa. Arvostan elämää ja ihmissuhteita aivan erilailla kuin ennen. Haluan, että minulle tärkeät ihmiset tietävät ja tuntevat olevansa tärkeitä. Tällä hetkellä elämä, kevät ja onnellisuus tuntuvat todella aidoilta ja ihanilta. Voin sanoa rehellisesti nauttivani elämästä.
Jos haluat itse kertoa oman tarinasi, lähetä se osoitteeseen toimitus@voice.fi ja laita otsikoksi Minun tarinani.
Lue myös: Minun tarinani: "Halusin olla vain normaali lapsi, jolla ei olisi koko ajan niin paha olla"
