“Thief-fanien kotiinpaluu” Arvostelussa: Styx: Shards of Darkness
Mitä saadaan kun ranskalainen pelitalo yhdistää hiiviskelyn, varastelun ja ronskilla huumorilla varustetun peikon josta on herrasmiesvarkaan status kaukana? Ihan kelpo peli.
Thief -pelisarja kehitti aikoinaan toimivan reseptin jossa yhdisteltiin sopivassa suhteessa varastelua ja hiiviskelyä. Legendaarisen sarjan jalanjäljissä on yritetty vuosien varrella marssia useampaan otteeseen, mutta kovin hyvin siinä ei olla onnistuttu. Vuosikausia kapean genrensä huipulla ylhäisessä yksinäisyydessään istunut mammutti sai kuitenkin vuonna 2014 manttelinperijän kun ranskalainen Cyanide Studios puski pihalle Styx pelisarjansa ensimmäisen osan, Master of Shadowsin. Rääväsuupeikko Styxin edesottamuksia seurannut peli tarjoili Thief-vajareista kärsiville eliksiiriä jota kiiteltiin laajasti. Nyt, lähes kolme vuotta Styxin esiinmarssin jälkeen, pelin fanit saavat tarjolle jälleen uutta herkkua Styx: Shards of Darknessin muodossa.
Shards of Darkness palauttaa pelaajan mestarivaras Styxin saappaisiin keskelle kolkkoa hökkelikylää jossa ihmiset orjuuttavat ja tappavat peikkoja raakalaismaisella tavalla. C.A.R.N.A.G.E -ryhmittymän tekemät julmuudet eivät kuitenkaan kosketa Styxiä joka on onnistunut pysymään hengissä vastoinkäymisistä huolimatta. Pelin alussa C.A.R.N.A.G.E ottaa yllättäen yhteyttä peikkovarkaaseen palkatakseen tämän valtikkavarkauteen. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelman mukaan ja siitähän se mylly sitten lähteekin pyörimään.
Ensimmäisen Styxin lastentaudit on onnistuttu parantamaan Shards of Darknessissa lähes täysin. Tai no jos ihan rehellisiä ollaan niin eihän sarjan avausosa niistä oikeastaan edes kärsinyt, päinvastoin. Master of Shadowsia kehuttiin laajasti sen hiippailuun ja konfrontaation välttelyyn kannustavasta pelinkulusta ja samaan aspektiin perustuu myös Shards of Darknessin koukku. Taistelua kannattaa vältellä viimeiseen saakka. Styx kyllä kestää muutaman osuman ennenkuin kupsahtaa, mutta taistelemisesta on tehty niin kannattamatonta ja vaikeaa, ettei suoraa rynnäkköä viholliskeskittymiin kannata edes yrittää.
Erittäin tervetulleesta asetelmasta haastavamman tekee pelin vaikeustaso. Sitä nimittäin on. Varomaton pelaaja kuolee jo toiseksi heppoisimmalla tasolla useasti. Kuollessaan Styx käväisee vielä välianimaation kera kettuilemassa pelaajalle tämän osaamattomuudesta, mikä sekin omalta osaltaan kannustaa pysymään hengissä. Peli ei lisäksi tallenna vallitsevaa tilannetta kovinkaan tiheästi, joten kuollessaan joutuu usein hiiviskelemään pitkiäkin pätkiä uudemman kerran.
Se, että taisteleminen ja toiminta jätetään toisarvoiseksi lähestymistavaksi on siinä mielessä myös negatiivinen asia, että peli ei sovellu ihan kenelle tahansa. Jo muutaman vihollisen teilaaminen hiiviskellen vaatii valmistautumista ja tarkkailua ennen kuin tartutaan tuumasta toimeen ja myrkytetään, puukotetaan tai harhautetaan vihollinen pois tieltä. Peli myös kannustaa armollisuuteen, sillä kenttien välillä jaetaan taitopisteitä muun muassa pasifistisesta läpipeluukerrasta. Pisteiden määrä vähenee sitä mukaa kun porukkaa pistetään matalaksi. Tämä sysää vääjäämättä pelin parista pois enemmän toimintaa ja taistelua halajavat pelaajat. Toisaalta taas eihän kaiken tarvitse aina olla kaikkia varten ja hiippailupelien ystävät saavat Styxistä irti reippaasti iloa. Styxiä voisi jopa kehaista Thief pelisarjan fanien kotiinpaluuseen verrattavaksi kokemukseksi.
Hiippailun helpottamiseksi Styxillä on käytössään muutamia taikoja lyhytaikaisesta näkymättömyydestä itsensä kloonaukseen, sekä useita työkaluja vihollisten tappamiseen ja harhauttamiseen. Jokainen mukana oleva työkalu on tarpeen eikä mikään niistä tunnu missään vaiheessa turhalta kapistukselta. Tarttumakoukuilla pääsee kiipeämään korkeisiin rakennuksiin, hapolla hävitetään murhatun vartijan ruumis, ansoilla murhataan edellämainittuja vartioita ja heittonuolilla pahaa aavistamaton kaveri nitistetään kaukaa. Jokaisen pelityylille löytyy omat välineensä ja yksi hieno aspekti pelissä ovatkin ne lukuisat lähestymistavat mitä se pelaajalle tarjoaa. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa läpäistä Styx: Shards of Darknessia.
Hiiviskely siis maistuu ja sitä saa harjoittaa näyttävissä puitteissa. Unreal 4 pelimoottorista nykäistään pihalle reippaasti kauneutta jolla luodaan kuva rähjäisistä hökkelikylistä joissa rellestää ja varastella. Pelin monikerroksisiin kohteisiin pääsee sisään useaa reittiä ja on pelaajasta itsestään kiinni, että millä lähestymistavalla esimerkiksi ensimmäisessä tehtävässä tavoitteena olevat sotilaiden palkkarahat käydään lipastamassa. Mielikuvituksen käyttö on siis suotavaa. Pelin kentät itsessään eivät tosin ole hirvittävän isoja ja ne on rajattu tehokkaasti, mutta pieneen tilaan on onnistuttu ahtamaan monimuotoisia kulkureittejä ja hienoja maisemia.
Styxissä viljellään hurttia huumoria oikein olan takaa ja alatyylisestäkään sävystä tinkimättä. Osansa pilkasta saavat muun muassa muut hiippailugenren pelit Assassins Creedistä lähtien ja muutaman kerran Styxin lausumat one-linerit saivat allekirjoittaneen hörähtämään ihan aidosta naurusta. Siinä pelinkehittäjät ovatkin ottaneet pelin kohdalla suurimman riskin. Huumori on hankala laji ja jos Styxin sutkaukset eivät uppoa niin pelinautinto kärsii radikaalisti. Huumorin suoruus ja räkäisyys saattaa jonkun kohdalla tarkoittaa jopa pelin kesken jättämistä.
Jos pelistä haluaisi jotain negatiivista puolta hakea niin vihollisten tekoäly on aika surkea. Esimerkiksi tapetun toverin ruumiin paljastuessa nostetaan toki hälytys, mutta jos pelaaja malttaa pysytellä hetken aikaa piilossa niin vartijat palaavat takaisin rutiineihinsa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Tämä laskee pelin uskottavuutta ja myös omalta osaltaan sen viehättävyyttä. Lisäksi peli on melkoisen lyhyt eikä tarina imaise sisäänsä kovinkaan tehokkaasti. Halvalla neljän kympin hintalapulla varustettuna se on kuitenkin jokaisen pennin arvoinen.
Loppujen lopuksi Styx: Shards of Darkness on oikein hyvä tekele täynnä vanhaa kunnon hiippailumeinki. Genren fanit saavat siitä varmasti runsaasti iloa arkeensa.
Lue myös: “Aaveita Bolivian viidakoissa” - Arvostelussa: Ghost Recon: Wildlands
Lue myös: Maailman ärsyttävin mobiilipeli julkaistiin - pelaajien on pakko huutaa ääneen
