Kuva: Focus Home Interactive
Sota, joka saa haluamaan lisää - Arvostelussa: Insurgency: Sandstorm
New World Interactiven kehittämän ja Focus Home Interactiven julkaisema taktiseen moninpelailuun keskittyneen Insurgencyn jatko-osa lunastaa paikkansa genren fanien pelihyllystä.
Tehdään heti kärkeen selväksi, että Insurgency: Sandstorm ei ole pel, joka on tehty minua varten. Tai niin minä ainakin luulin. En ole nimittäin oikeastaan koskaan pitänyt taktisista pelaaja pelaajaa vastaan sotimiseen nojaavista peleistä. Se ei silti tarkoita ettenkö osaisi arvostaa realistisuuteen ja taktisuuteen pyrkivää FPS-genreä, jota tämä kyseinen peli edustaa. Varsinkin, kun peli osoittautuu ihan rehellisesti sanottuna hauskaksi peliksi.
Pelin realistisuuteen perustuva lähestymistapa on ilmeinen jo käyttöliittymästä lähtien. Ase- ja hahmon ulkonäköä muokkaavat valikot on toki toteutettu ihan perinteiseen tyyliin, mutta itse pelin UI on äärimmäisen pelkistetty. Pelaaja ei nimittäin näe itse pelin lisäksi näytöllään mitään muuta. Poissaolollaan loistavat tähtäin, ammuslukemat, kartta sekä kompassi. Ainoa etenemistä helpottava asia on yhteistyöpelimuodossa näkyvä täppä, joka kertoo seuraavan vyörytettävän aseman sijainnin. Se on varsinkin aloittelevalle pelaajalle tosin pelkästään hyvä asia.
Pelimuotoja Insurgency: Sandstormissa on vain kolme. Yhteistyömoodi (Coop), jopa 32 pelaajan moninpeli (Versus) ja sen kilpailuhenkisempi viidellä viittä vastaan pelattava muoto (Competitive). Coopissa vallataan tietokoneen ohjaamien bottien kontrolloimia checkpointeja, eikä sen sisällä olevilla kahdella alemmalla pelimuodolla ole käytännössä muuta eroa kuin se, että pelaatko “hyviksinä” (Security) vai “pahiksina” (Insurgent). Kommunikaatio pelaajien välillä tapahtuu mikin välityksellä, mikä on suorastaan välttämättömyys Insurgency: Sandstormin tyylisissä peleissä pelimoodista riippumatta.
Versusmoodissa variaatiota sen sijaan on enemmänkin. Push-pelimuodossa vyörytetään asemia toisensa jälkeen kunnes lopussa päästään räjäyttämään vastustajan asevarasto. Firefight-pelimuodossa puolestaan kamppaillaan asemista sekä pyritään perinteisemmin nujertamaan kaikki vastapuolen pelaajat. Viimeisessä, Skirmish-pelimuodossa yhdistellään kahta edellistä ja lisätään samaan syssyyn Battlefield tyylisesti myös ajoneuvoja. Nimensä mukaisesti Skirmish-pelimuoto on kaikkein kaoottisin.
Competitive pelimuoto on puolestaan se kaikkein haastavin, sillä näissä viidellä viittä vastaan pelattavissa peleissä on omat sääntönsä, respawneja ei ole ja kuolemakin tuntuu korjaavan varomattoman pelaajan helpommin kuin muissa moodeissa. Realismia ja taktisuutta hakeville Competitive on ainoa oikea pelimuoto.
Peliin päästyään pelaajan eteen tarjotaan perinteiseen Battlefieldin sementoimaan tyyliin useampia rooleja, joista pelaaja voi valita mieleisensä. Commanderin ja observerin roolit ovat näistä kaikkein tärkeimmät, sillä ensimmäinen johtaa nimensä mukaisesti joukkoja ja pystyy myös kutsumaan tulitukea esimerkiksi taisteluhelikopterin muodossa, mikäli radiolaitteistoa kantava observer vain on saatavilla. Muut roolit ovat joko porukalla sovittavissa tai sitten jokaisen pelaajan oman harkinnan takana. Nämä roolit pitävät sisällään peruskauraa olevia riflemaneja, demolitionisteja, gunnereita sekä marksmaneja.
Toiminnallisesti peli on oikeasti hauskaa ja intensiivistä ajanvietettä. Luodit viuhuvat ja pommit räjähtelevät jossain kuvitteellisessa, ja oletettavasti lähi-itään sijoittuvassa aavikkokaupungissa. Pieni ryhmä kapinallisia vyöryttää turvajoukkojen asemaa, vihollinen saa sinut jyvälle ja naps... henki pois. Pelaajien hahmot eivät ole mitään luoteja imeviä sieniä, vaan yksi tai kaksi osumaa riittää hengen menetykseen. Lääkintämiehiä ei myöskään ole mailla halmeilla, vaan henkiin herätään, kun joku hengissä olevista tiimin jäsenistä saa vihollisen asemat vallattua. Jos saa. Henkiin herättyään pelaajat hiippailevat taas seuraavaa asemaa kohti ja kuuntelevat korvat höröllä mahdollisia vihollissotilaan tossuista tömähteleviä askeleita.
Pelin matchmaking tuntuu toimivan varsin mallikkaasti, sillä jokaisella pelikerralla minut istutettiin suurimmaksi osaksi omaa tasoani vastaavien pelaajien keskelle. Kukaan ei siis päässyt ainakaan suoranaisesti dominoimaan ja kyykyttämään aloittelijaa, vaan osasin tunnistaa omat virheeni omaksi syykseni. Tämä lisäsi ihan konkreettisesti ja suoraan pelinautintoa ja halua kehittyä. Insurgency: Sandstorm osaakin ainakin minun kohdallani pelisessio toisensa perään uida aina vain tiukemmin liiveihin ja ajatuksiin. Tämän tyyliset pelit eivät ole varmaan koskaan aiemmin aiheuttaneet minussa “Vielä yksi peli!” -reaktioita. Noh, kerta se on ensimmäinenkin.
Ainoa miinuksen paikka on mielestäni se, että pelin kehitysvaiheessa mainostettu yksinpelikampanja on leikattu valmiista tekeleestä pois, mutta uusin Insurgency ei myöskään kustanna kolmea kymppiä enempää, joten ainakin hintapoliittisesti tuon ratkaisun voi antaa anteeksi.
Loppujen lopuksi Insurgency: Sandstorm ei tarjoile kuitenkaan pöytään juurikaan mitään sellaista uutta, mitä peligenren veteraanit eivät olisi jo vuosia saaneet pöytäänsä nykyisin kevyemmällä rakenteella pyörivän Battlefieldin tai esimerkiksi ArmA:n muodossa. Peli on toki hiotumpi ja helpommin lähestyttävä tekele kuin jälkimmäinen maininta, mikä tekeekin siitä varmasti jopa jonkinlaisen porttipelin taktisemmasta räiskinnästä kiinnostuneille pelaajille. Toki genreä jo enemmänkin tuntevat saavat pelistä irti paljon, varsinkin kilpailuhenkisemmässä pelimoodissa.
Lue myös: Vaikeuksien kautta tuomiopäivään - Arvostelussa: Darksiders III (PC)
Lue myös: Arvostelu: PlayStation Classic -konsoli uhkuu nostalgiaa, mutta jättää paljon parantamisen varaa
