Kuva: Fotolia
Pitkä matka perille
Rea Haverinen on Voicen uutispäällikkö, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä ihmisyydestä ylipäätäänkin.
Näin työpaikkailmoituksen, jossa haettiin tarjoilijaa elämystentuottaja-nimityksen alla. Oma historiani sisältää myös paljon tarjoilijan töitä ja itse se olin ainakin tarjoilijana melkoisen elämyksentuottaja. Kerran tiputin pizzan suoraan asiakkaan syliin, toisella kerralla muistin, että americana-kahvi tehdään kuumasta espressosta ja kolmesta desistä jääkylmää vettä. Molempien asiakkaiden ilmeet olivat näkemisen arvoiset, toisen hänen kaapiessaan pizzaa housuiltaan, toisen hänen juodessaan puoliväkisin kylmää kahvia, minun katsellessa tyytyväisenä vieressä.
Itselläni vahvuudet olivat siis jo tuolloin muualla kuin asiakaspalvelutyössä tai astioiden taitavassa käsittelemisessä. Saatoin jutella mukavien asiakkaiden kanssa pitkiä aikoja, muistin ihmisten nimet helposti ja tiesin jo yhden käyntikerran jälkeen, mitä suositella heille. Ihmistuntemus kehittyi ja pääsi loistamaan. Keittiön puolella olin suoranainen katastrofi; olin syödä firmat konkurssiin ruokatauoilla. Pudottelin lautasia niin monia päivittäin, että pomoni huomautti minulle lopulta asiasta.
Joku olisi voinut arvata, että kyseessä ei ollut minulle ominainen ala. Ja oikeassa olisivat olleet. Silti, en ole katunut päivääkään, että tein töitä tarjoilijana. Samalla tavalla en ole katunut sitä, että olin vuosia töissä varastomiehenä. En, vaikka jo työhaastattelussa työnantaja epäili, pärjäisikö tällainen 160-senttinen tirri fyysisesti vaativassa hommassa.
”En ehkä ole vahva, mutta olen sitkeä”, vastasin, ja paikka oli minun.
Samaa tunnuslausetta olen soveltanut siitä lähtien. Kun opiskelin toimittajaksi, koulu oli todella vaativa ja kandini kirjoittamisen aikaan olin yliopiston kirjastolla aamukahdeksasta iltakymmeneen – kuutena päivänä viikossa. Tunsin olevani täysin loppu, en vahva ollenkaan. Mutta se ei ollutkaan pointti – olin sitkeä ja olin päättänyt taistella loppuun asti.
Kun jonkun asian eteen näkee vaivaa, tuntuu saavutus sitäkin suuremmalta. Sama pätee nykyiseen työpaikkaani. En osaisi arvostaa sitä, mitä olen saanut, jos en olisi tehnyt muita hommia ja oppinut kenties kantapään kautta, etteivät ne olleet minua varten. Itseluottamus myös kasvaa sitä myöten, mitä useammasta asiasta selviää.
Tiedän ihmisiä, jotka ovat niin lahjakkaita ja poikkeuksellisen älykkäitä, että pääsevät heti unelmiensa ammattiin tai opiskelupaikkaan. Kaikki kunnia heille. Silti minun on helpompi samaistua ja arvostaakin sellaisia ihmisiä, jotka joutuvat taistelemaan, näkemään vaivaa ja kulkemaan pitkän tien saavuttaakseen unelmansa.
Sillä kun nämä ihmiset sen saavuttavat, tietävät he aidosti, kuinka hyvältä tuntuu olla perillä. He kun ovat tehneet niin pitkän matkan päästäkseen perille.
Lue kaikki aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä. Seuraa Reaa Instagramissa @reamarlena.
