"Pelkäsin äitiäni kuin ruttoa" - suomalaisnaiset muistelevat lapsena kokemaansa väkivaltaa
Isoisä hiplasi alapäästä ja piilouduimme vanhempiamme lumihautoihin
”Olen 70-luvun lapsi. Koulussa ystäväni kertoi, etteivät hänen vanhempansa lyö ikinä, vaan toruvat ja selvittävät asiat keskustellen. Minun vanhempani väittivät, että heidän kasvatusmetodinsa olivat normaaleja. Tajusin, että kaikki ne vuosia jatkuneet tukkapöllyt, henkarilla ja nahkavyöllä hakkaamiset olivat olleet väärin. Sain niin usein selkääni, että muistan ala-asteelta päivän, jolloin en ollut saanut kertaakaan selkääni. Huomautin siitä vanhemmilleni. Sisaruksiani lyötiin samaan tahtiin. Lopulta kasvoimme siihen mittaan, että aloimme yhdessä puolustautua vanhempiamme vastaan.
Meille ei annettu myöskään tarpeeksi ruokaa. Aamuisin saimme kupin teetä ja näkkärin. Koulussa söimme, koulun jälkeen keitimme makaronia tai puuroa, jos oli. Iltapäivisin teimme aina kotitöitä. Söimme koko perhe yhden ruuan yhdessä. Iltapalaa ei tullut. Liikuimme todella paljon ulkona ja olimme huomattavan alipainoisia. Valehtelimme terveydenhoitajalle meidän ruokavaliostamme korvat heiluen.
Meillä ei saanut käydä kavereita kotona, koska he saattoivat olla ärsyttävän äänekkäitä. Emme saaneet mennä harrastuksiin, koska ne kotityöt veivät aikaamme. Kotona kuului hiipiä, että vanhemmilla oli rauha. Kotiin tuloajoista pidettiin sekunnilleen kiinni. Opimme tunnistamaan henkarin kilahduksen ja äänensävystä, milloin kannattaa juosta ulos – talvipakkaseen vaikka sukkasilleen.
Joskus lämmittelin koirankopissa, kunnes tilanne meni ohi tai juoksin naapuriin. Teimme myös lumihankeen lumihautoja valmiiksi, jos piti piiloutua nopeasti. Tilanteestamme ei saanut vieraille puhua, mutta puhuimme silti.Juttelin nuorisotyntekijöiden kanssa, mutta he hakivat meille nuorille Alkosta viinaa. Juttelin myös nuorten selvitymisasemalla sekä kaupungin nuorisotoimen johtajan kanssa. Mitään ei tapahtunut.
Olin teini-ikäinen, kun vanhempani erosivat. Isäni kuristi minua seinää vasten kiristäessään asioita, mitkä eivät hänelle kuulunut. Olin tottunut ottamaan iskuja ja uhkauksia vastaan ja olisi ollut helpompi, jos hän olisi vienyt hengen siinä. Itkemisestä lyötiin lisää, joten oli parempi olla hiljaa. Toisaalta se vei heiltä lyömisen ilon, ja he rauhoittuivat nopeammin.
Olisin halunnut muuttaa lastenkotiin mutta sehän ei käynyt, koska vanhempien maine olisi tästä kärsinyt! Muutin omilleni heti, kun tulin täysi-ikäiseksi. Muutossa sain mukaani omat tavarani ja saatesanoiksi v*ittuilut. Se oli parasta aikaa. Löysin kaverini perheestä ikään kuin ottovanhemmat, jotka opettivat kuinka perheessä keskustellaan, riidellään sovinnollisesti ja rakastetaan.Opin halaamaan ja avautumaan asioistani. Kaikki tunnelukot avattiin ja käsiteltiin.
Kävin koulut ja pääsin töihin heti. Sain lapsen. Panostin hänen fyysiseen ja psyykkiseen puoleensa. Ja kyllä, hänestä on tullut ihan fiksu ja tasapainoinen, vaikkei ole kuritettu.
Omien vanhempien kanssa en ole juurikaan tekemisissä. Äidin kanssa olen keskustellut vuosia myöhemmin ja hänestä lyöminen oli silloin ihan normaali kasvatusmetodi. Laki muuttui joskus 80-luvulla, mutta se oli meidän osalta jo myöhäistä. On traumoja, joista en ole vieläkään päässyt yli. Isoisäni hairahtui hiplaamaan minua alapäästä. Hän myös ruoski koiraa isäni kanssa kettingillä verille. En voinut pienenä lapsena estää heitä. Olen aika varma, että vanhempani saivat aikanaan selkään omilta vanhemmiltaan, ja siksi he ovat pitäneet sitä normaalina.
Minusta Suomen lakiin on saatava lapsille mahdollisuus nostaa syyte pahoinpitelystä myös jälkikäteen, jos on todistajia ja mustelmia todisteiksi. Nykyisin voidaan ottaa kuvia helpommin ja löytyy lapsille paremmat mahdollisuudet hakea apua. Vilja Eerikan tapaus osoitti ettei järjestelmä ole edelleenkään aukoton.”
Nainen, 46
(kuva: Shutterstock)
Jatka lukemista
