Kuva: Shutterstock
"Pelkäsin äitiäni kuin ruttoa" - suomalaisnaiset muistelevat lapsena kokemaansa väkivaltaa
Kun lapsi toivoo pääsevänsä lastenkotiin, voi päätellä millaiset kotiolot ovat. Kolme suomalaisnaista kertoo, miltä tuntuu pelätä omia vanhempiaan.
"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" on sanonta, jota viljeltiin ennen aivan turhan usein. Lasten fyysinen kuritus kiellettiin lailla vuonna 1984. Alle 15-vuotiaaseen lapseen kohdistunut lieväkin pahoinpitely on julkisen syytteen alainen rikos. Vaikka nykypäivän vanhemmatkin sortuvat antamaan jälkikasvulleen toisinaan tukkapöllyä, olivat asenteet takavuosina huomattavasti vahvemmin fyysisen kurituksen puolella.
Kolme suomalaista naista kertovat, kuinka heidän vanhempansa kohtelivat heitä väkivaltaisesti.
Halusin jo 5-vuotiaana lastenkotiin
”Lapsuudessa perinteisin rangaistus oli tukasta repiminen ja kädellä kasvoihin lyöminen. Jos äidillä oli huono päivä tai hänellä napsahti, hän löi kädessään olevalla esineellä tai lähimmällä mahdollisella. Kerran olin koulusta pois viikon, koska tuoli osui selkärankaani, enkä pystynyt liikkumaan. Minua ei viety lääkäriin, ettei väkivalta paljastuisi. Nimittely tuntui silti vielä pahemmalta – ”tyhmä, vammainen, ei olisi pitänyt sinuakaan tehdä”. Koskaan ei pyydetty anteeksi.
Pelkäsin äitiäni kuin ruttoa. Yritin vain miellyttää häntä. Itkestely ja änkytys huomattiin neuvolassa. Kävin testeissä, mutta itkin vain tai en puhunut ollenkaan. Lääkärin papereista olen lukenut, että näitä tutkimuksia tehtiin jonkin verran. Niistä ei ollut Koulunkäynti kärsi, mutta se oli myös pakopaikkani. Halusin lastenkotiin ensimmäistä kertaa 5-vuotiaana, mutta en uskaltanut tehdä asialle mitään.
Öisin en uskaltanut mennä vessaan, ettei äiti heräisi. Äiti saattoi nimittäin rykäistä vessan oven auki ja käydä päälle. Veljeni pissasi usein sänkyyn tai lelukoppaan. Meitä oli neljä lasta, mutta minä olin pahimmassa tulilinjassa. Kaksoisveljeäni pahoinpiteli isä. Se oli myös julmaa. Koskaan ei tiennyt, mistä rankaisu tuli. Se oli vaikeinta. Opin tosin kuulostelemaan äidin mielialaa. Olin hermostunut lapsi, joka itki usein.
Äidillä on skitsofrenia. Äiti on pyytänyt anteeksi, mutta samalla kieltänyt kaikki tapahtumat, joten ei siitä ole mitään hyötyä. Minulla on toistuva masennus, paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Pelkään sosiaalisia tilanteita ja minulla on myös liiallinen miellyttämisen halu. Olen lähihoitaja, mutta en ole pystynyt tekemään työtä mielenterveyssyistä. Painavin syy on ahdistuneisuus. Nyt olen eläkkeellä. Olen 41-vuotias.
Käyn velvollisuuden tunteesta katsomassa äitiä vanhainkodissa, mutta sen jälkeen rintaa puristaa viikon. Inhoan häntä koko kropallani, mutta en sano sitä. Vedän aina tapaamisen jälkeen pääni täyteen.
Oma lapseni on 15-vuotias. Onneksi valitsin lähihoitajan uran, sillä sieltä sain uuden kasvatusmallin. Se ei ollut helppoa. Kun lapsi kiukutteli, sulkeuduin usein makuuhuoneeseen. Laitoin musiikin täysille, etten löisi häntä. Opettelin uuden ohjeen, koska kotona sitä ei sallittu. Neuvolan ja koulutuksen avulla opettelin kasvattamaan lasta. Rakastan häntä.
Olen opetellut itkemään uudelleen. Se on helpottanut. Kävin myös terapiassa samalla. En ole antanut sukulaisilleni lastani hoitoon, koska kasvatusmalli jäljitteli äidin mallia. Jokainen lapsi, jota pahoinpidellään, on vankina omassa kodissaan. Ovet ovat auki, mutta ulos ei ole pääsyä.
Onneksi elämässäni on ollut myös positiivisia asioita. Minulla oli lapsena kani ja marsu. Opettelin elämään niiden kanssa. Minulla riitti aikaa opettaa niitä, joten ne pystyivät olemaan ulkona vapaana. Siitä lähti koiraharrastus ja nykyisin olen aktiivinen palveluskoiraharrastaja. Olen löytänyt elämässä väylän, enkä märehdi menneitä – paitsi joskus. ”
Nainen, 41 v.
Jatka lukemista
