Kärpäsenä katossa sairaalassa - mitä ajatuksia Meilahden arki herättää?
Mikko Räsänen todistaa, että joskus miehetkin voivat miettiä suhdeasioita ja elämää.
Vein taannoin tuttavani Meilahden sairaalaan tutkimuksia varten ja jäin sairaalan kahvilaan odottamaan, että hän pääsee sieltä pois. Tutkimuksissa kuitenkin venähti ja päädyin viettämään sairaalan kahvilassa ja aulassa kuusi tuntia.
Noiden kuuden tunnin aikana ehdin tarkkailla muita ihmisiä ja nähdä monenlaisia ihmisiä ja ihmiskohtaloita.
Näin nuoria lääketieteen opiskelijoita, jotka ilmeisesti luentotauolla tulivat hakemaan kuppilasta kahvit. Opiskelijat näyttivät raikkailta ja positiivisilta, he keskustelivat suuressa ryhmässä hymy huulillaan. Opiskelijoita katsoessani yritin kuvitella heille lääkärin valkoiset takit ylle ja miettiä, millaisia lääkäreitä heistä tulee ja mihin he tulevat aikanaan erikoistumaan. Opiskelijat ilmestyivät nopeasti ja yhtä nopeasti he olivat jo tiessään - ilmeisesti seuraavalla luennolla.
Näin vaaleanpunaisissa sairaalavaatteissa kahvilaan tulleen naispotilaan. Hän ei luultavasti ollut paljoakaan yli 30-vuotias, mutta meikittömänä, tukka sekaisena ja selvästi väsyneenä hän näytti ikäistään vanhemmalta. Naisen seurana kahvilaan saapui hänen puolisonsa, joka oli tullut katsomaan naista sairaalaan. Jälleennäkemisen vaikutus näkyi selvästi. Vaikka naisen kasvot olivat kalpeat ja väsyneet, hymyili hän niin suullaan kuin silmillään. Miehen ei pitänyt tuoda suklaata, kukkia tai lukemista. Riitti, että hän oli itse siinä.
Näin vanhuksen, jota hoitajat työnsivät käytävää pitkin kahvilan ohi. Harmaatukkainen vanha nainen näytti hätkähdyttävän hauraalta ja kuihtuneelta. Hän katsoi ylöspäin, mutta katse oli lasittunut, eikä kiinnittynyt seuraamaan näkymää, joka vaihtui hoitajien työntäessä sänkyä rauhallisesti eteenpäin. Hoitajilla ei ollut kiire mihinkään, mutta silti näytti kuin elämä olisi jo alkanut paeta vanhuksesta. Toivottavasti se on ollut hyvä elämä, täynnä rakkautta ja läheisiä ihmisiä, toteutuneita unelmia ja sekä sellaisia villejä haaveita, joita ei oltu tarkoitettukaan toteutettaviksi, mutta jotka jo kuviteltuina toivat iloa.
Näin surumielisen miehen, iältään ehkä kuusissakymmenissä. Hän ei näyttänyt sairaalta, mutta selvästikin hän oli, sillä häntäkin työnnettin sängyssä paikasta toiseen. Aluksi ajattelin miehen olevan ulkoisesti kuin ilmetty työmies, mutta kun kuvittelin hänelle pikkutakin ja solmion, pystyin näkemään hänet yhtä hyvin tehtaan johtajana kuin sen duunarina. Kun terveys pettää, ovat herra ja työmies samalla viivalla. Sairaalavaatteet tasapäistävät ihmisen ja riisuvat häneltä kaiken sen ulkoisen roolin, jonka arjessa itsellemme rakennamme pukeutumisella, asusteilla, koruilla, meikeillä tai muilla kulttuurimme meille opettamilla tavoilla joilla ei lopulta olekaan niin suurta merkitystä kuin tv-mainokset antavat ymmärtää. Miksi tuo mies näytti niin surumieliseltä? Se saattoi johtua hänen terveydentilastaan, vai murehtiko mies jotain muuta? Sairaalavuoteella maatessa on liikaakin aikaa miettiä elettyä elämää ja tehtyjä ratkaisuja, niin oikeita kuin vääriä.
Kävelin käytävillä ja silmäilin etäältä osastojen arkea. Näin lukemattomia hoitajia ja lääkäreitä. Toimittajana olen tottunut seuraamaan tiedotusvälineitä tiiviisti. Sairaalat ja hoitohenkilökunta ylittävät uutiskynnyksen yleensä vain silloin, kun jotain on mennyt pieleen tai valitetaan resurssien riittämättömyyttä ja hoitajien työtaakkaa. Meilahdessa hoitoalan ammattilaisia katsoessa näin kuitenkin ihmisiä, ketkä tekivät työnsä positiivisella asenteella niin hyvin kuin pystyivät. Ilahduin, kun hoitaja tuli spontaanisti kysymään taukotilassa vieressäni istuneelta ulkomaalaistaustaiselta potilaalta tämän kuulumisia. Seurasin, miten vanha valkotukkainen herrasmies saapui vuodeosastolle. Hoitaja saapui ottamaan miehen vastaan. Miehen askel oli lyhyt, ja hoitaja tarjosi hänelle kätensä. Kun tuo kaksikko käveli käsikynkässä ohitseni, kertoi hoitaja miehelle teititellen, millainen huone tälle on varattu ja miten hän on henkilökohtaisesti pitänyt huolta, että se on siistitty ja laitettu valmiiksi. Vaikka mies oli tulossa sairaalaan, oli tilanteessa illuusiota siitä, että mies olikin saapumassa hotelliin ja hän oli se herrasmies, joka on tarjonnut kätensä naisseuralaiselleen kuten tapoihin kuuluu.
Sairaalan aulassa näin todella sairaan näköisen miehen. Keltainen iho viittasi kai maksaongelmiin, lommoilla olevat posket ja tummat silmänaluset korostivat heikkoa kuntoa. Mies puhui puhelimessa, ilmeisesti vanhemmilleen. En mennyt lähemmäs kuuntelemaan, mutta koska mies puhui yleisessä aulatilassa aika kovalla äänellä, kuului osa sanoista selvästi. "Hengenvaarallinen tila" ja "tarvitaan elinsiirto" kuulostivat sivusta seuranneen korviin todella rajuilta.
Ja mies oli iältään ehkä 25-vuotias, nuorukainen vielä.
Mies puhui tilastaan niin tunteettoman analyyttisesti, että ihmettelin, miten hän pystyy siihen. Ehkä hän oli tiennyt tilastaan jo sen aikaa, että oli ehtinyt käsitellä asiaa. Ehkä hän vain esitti vahvaa säästääkseen puhelimen toisessa päässä olevaa. Miehen vieressä seisoi hänen tyttöystävänsä, joka kuunteli puhelua ja itki. Ei päästänyt ääntäkään, katsoi vain poikaystäväänsä, eikä tuntunut edes huomaavan muutamia kyyneliä, jotka valuivat hänen poskilleen.
Vihdoin viiden tunnin jälkeen ystäväni tuli ja pääsimme lähtemään pois sairaalasta. Tuona päivänä näkemäni asiat ovat kuitenkin ajoittain palanneet mieleeni. Kun ensi kerran luen lehdestä otsikot sairaalassa tehdystä hoitovirheestä, yritän muistaa, että jokaista virhettä kohti tehdään tuhat operaatiota, jotka menevät täydellisesti, mutta eivät juuri siksi ylitä uutiskynnystä. Ja vaikka hoitoalan resurssit ovat jatkuva julkisen keskustelun aihe, niin se on lopulta päättäjien peliä. Ruohonjuuritasolla jokainen hoitaja ja jokainen lääkäri pyrkii kuitenkin hoitamaan jokaisen potilaan parhaan kykynsä mukaan.
Hoitajia enemmän olen kuitenkin miettinyt näkemiäni potilaita ja heidän omaisiaan. Terveyden pettäminen tulee aina yllätyksenä, johon niin sairastunut kuin hänen omaisensa eivät ole osanneet varautua. Miten siis muistaisi jo nyt nauttia jokaisesta normaalista arkipäivästä, jonka saa viettää terveenä puolison, lasten, vanhempien tai ystävien kanssa?
Pian edessä on joulu, jolloin useimmat kokoontuvat yhteen rakkaimpiensa kanssa. Koskaan ei voi tietää, onko tilanne enää ensi vuonna sama. Arvostakaa siis jokaista yhteistä hetkeä - niitä arkisimpiakin - älkääkä unohtako sanoa sitä läheisillenne ääneen.
