Pysy rauhallisena - ja nyt, panikoi!
Rea Haverinen on Voicen uutistoimittaja ja kolumnisti, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä ihmisyydestä ylipäätäänkin.
Ensimmäisen kerran se tapahtuu hotellihuoneessa. Takana on herääminen aamuviideltä, työpäivä, pitkä lento ja saapuminen hotellille. Päiväunet, jotka eivät onnistuneet. Minua väsyttää ja vähän itkettääkin. Ja nyt pitäisi lähteä kiertämään nähtävyyksiä.
Yhtäkkiä tuntuu siltä, kuin putoaisin. Vain muutamassa minuutissa kaikki muuttuu mustaksi. Aivot menevät oikosulkuun. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että en selviä. En pysty nousemaan sängystä.
Putoan, putoan, putoan. Koko ajan kiihtyvää vauhtia. Yhtäkkiä en saa henkeä. Minua itkettää, kurkkua kuristaa. Nytkö minä kuolen? Mikä minulla on? Miksi en saa henkeä? En halua kuolla!
Vanhempani säikähtävät. Sängyssä istuu vitivalkoinen tytär, joka haukkoo happea kuin hengen hädässä. Kyyneleet virtaavat poskille.
Yhtäkkiä kuolemanpelko väistyy. Minä haluan kuolla. Minä kuolen mieluummin kuin kestän tätä enää yhtäkään sekuntia. Miksi en voi mennä edes tajuttomaksi. Mitä tapahtuu? Miksi tämä ei mene ohi!
- Sinulla on paniikkikohtaus, sanoo äitini. Hieroo selkää, tuo paperipussin, rauhoittelee.
Tältäkö se tuntuu? Tämä on pahinta, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Vain muutamassa minuutissa innostus matkasta muuttui haluun kuolla. Muuttui haluun vaikka kuolla mieluummin kuin kestää kohtausta enää yhtäkään sekuntia.
Pikkuhiljaa oloni helpottaa. Saan taas henkeä. Alan nähdä valoa.
Makaan voimattomana sängyssä. Jokaikiseen lihakseeni sattuu kuin olisin juossut maratonin. Seuraavan yön nukun kuin olisin valvonut neljä vuorokautta putkeen.
Vaikka kirjoitan työkseni, en osaa kuvailla kohtausta kunnolla. Kenties osuvin ilmaus on tunne siitä kuin sinut heitettäisiin suunnattoman syvään kaivoon, jonka päälle vedettäisiin kansi. Et näe pilkahdustakaan valoa, et saa henkeä, ja kukaan, kukaan, ei voi auttaa sinua. Lopulta toivot, että kuolisit, sillä tunne on niin paha.
En vielä tänäkään päivänä ole kokenut mitään yhtä pelottavaa kuin ensimmäisen paniikkikohtaukseni. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos vanhempani eivät olisi olleet paikalla.
Kohtaus ei valitettavasti ole jäänyt viimeiseksi, mutta nykyään huomaan, milloin se on alkamassa. Siihen yhdistyy aina valtava väsymys, stressi ja kenties surukin. Kroppa menee hälytystilaan ja päättää kääntyä off-asentoon. Päättää pysäyttää minut vaikka väkisin.
Opin kantapään kautta ja olen määrätietoinen jääräpää, joka ei aina ymmärrä, että omaa jaksamista ei voi venyttää äärimmilleen. Jollain sairaalla tavalla olenkin kiitollinen siitä, että elimistöllä on niin dramaattinen tapa kertoa minulle, että nyt on aika levätä. Kun hengitys salpautuu, silmissä sumenee ja näen edessä kaivon kannen ja sen alla hurjaa vauhtia lähestyvän tyhjyyden, tiedän, että on aika vetää käsijarrusta ja pysähtyä niille sijoilleen - vaikka olisi keskellä risteystäkin.
Minulla ei ole hyviä neuvoja muille paniikkikohtauksista kärsiville. Minulle ne ovat opettaneet sen, että itseään on pakko kuunnella, eikä omaa kroppaansa voi huijata loputtomiin. Toivon, että mahdollisimman moni saa oppia sen ilman ensimmäistäkään paniikkikohtausta - niitä kun en toivo pahimmalle vihamiehellenikään.
Lue aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä.
