Kaunein äänistä on hiljaisuus
Rea Haverinen on Voicen uutistoimittaja ja kolumnisti, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä niiden lieveilmiöistä.
Talvisodan päättymisestä tuli eilen kuluneeksi 75 vuotta. Myönnän, että kun asiaa käytiin lukion historiantunneilla läpi, se tuntui kaukaiselta. Kuin joltakin, joka oli tapahtunut niin pitkä aika sitten, ettei minun kannattaisi enää asiaa juurikaan miettiä.
Nyt ajattelen täysin toisin. Isosetäni Väinö kertoi minulle viime viikolla todistaneensa talvisodan loppumista hätkähdyttävällä tavalla. Haluan jakaa Väinön tarinan, jotta jokainen meistä osaisi edes tänä viikonloppuna arvostaa sitä, mitä meillä on: hiljaisuutta.
Väinö oli apupoikana lähellä rajaa sijaitsevalla maatilalla. Oli kylmä päivä, helvetillisen kylmä. Väinö ja toinen apupoika lähtivät syvälle metsään hakemaan puita.
Pojat olivat jo niin tottuneita laukauksien ääniin, etteivät he osanneet enää pelätä niitä. He eivät jaksaneet enää pelätä niitä. Sota oli vienyt jokaisesta talosta ja kodista veljiä, poikia ja miehiä. Kuolema oli läsnä joka päivä.
Hanki kimmelsi ja askeleet narskuivat pakkasessa. Puiden latvat korottivat korkealle ja niiden takaa pilkotti aurinko. Väinö ei tuntenut enää poskiaan, mutta tiesi niiden lämpiävän viimeistään illalla, kun uuninpankon viereiselle penkille saisi painaa pään muutamaksi tunniksi.
Kello oli 11. Yhtäkkiä tuli täysin hiljaista. Linnutkaan eivät laulaneet - mutta mikä tärkeintä, aseet olivat hiljenneet kuin yhteisestä käskystä.
Ensin Väinö ajatteli tulleensa kuuroksi. Kai pakkanen voisi sitäkin tehdä, hän ehti ajatella, mutta kun hän kääntyi katsomaan toista apupoikaa, hän ymmärsi tämän kuulleen saman. Kuulleen hiljaisuuden.
Sanomatta sanaakaan pojat pudottivat kantamuksensa ja lähtivät juoksemaan kohti taloa. Hanki oli syvä, pakkanen kuristi kurkkua, mutta he juoksivat.
Talon portailla seisoi emäntä.
- Sota on loppunut, hän sanoi tuijottaen poikia hämmentyneenä.
Kukaan ei sanonut sanaakaan. Aurinko kultasi pihan hangen ja tuvan vanhat seinät. Ihmisiä kerääntyi talojen pihoille kuuntelemaan kauneinta ääntä: hiljaisuutta.
Jos pakkanen ei olisi palelluttanut Väinön poskia, hän olisi tuntenut niille valuvat kyyneleet.
