Minun tarinani: Ajattelin, että kuolen pikimustaan veteen upoten
Minun tarinani -juttusarjassa ihmiset kertovat rehellisesti ja omin sanoin elämästään ja kokemuksistaan. Tällä kertaa oman tarinansa kertoo Salla, jonka elämä uhkasi päättyä kauniina kesäpäivänä.
Olimme parhaan ystäväni mökkilammella uimassa. Lampi on vain noin kymmenen metriä halkaisijaltaan, mutta sunnattoman syvä. Lammen reunoilla on hiekkaa, jolla kävellä, mutta vesi muuttuu suunnattoman äkkiä pikimustaksi, eikä kukaan edes tiedä, kuinka syvää vesi keskikohdalla lampea on.
Olimme jo uineet jonkin aikaa, ja ystäväni lepäsi rannalla lekotellen. Ilma oli täynnä aurinkoa ja naurua. Minä uin ensin lammen toiseen päähän ja kun lähdin uimaan takaisin, ymmärsin yhtäkkiä, että joku oli vialla. Jalkani kramppasi, ja yhtäkkiä kipu oli niin kova, etten voinut uida kunnolla edes käsilläni.
Nauroin, vaikka pelkäsin kuolevani
Shokki saa ihmisen toimimaan oudolla tavalla. Huusin ystävälleni, että minuun sattuu, mutta säikähdys sai minut nauramaan, joten hän ei ottanut minua todesta.
Tunsin, että aloin upota. Muistan katsoneeni rannalla minulle virnistelevää ystävääni, ja ajatelleeni, että kuolen pikimustaan veteen vajoten.
Yhtäkkiä hysteerinen nauru muuttui kimeäksi kiljumiseksi ja sain viimeisillä voimillani huudettua että olen tosissani. Samalla hetkellä kyyneleet purskahtivat silmistäni ja vajosin.
Ystäväni oli onneksi nopearefleksinen ja hyväkuntoinen. Hän hyppäsi välittömästi veteen ja ui luokseni. Tarrauduin häneen kuin hengen hädässä, mutta en onneksi vetänyt häntä pinnan alle.
Raahauduimme jotenkuten rantaan täysin voipuneina säikähdyksestä ja voimanponnistuksesta. Seuraavana yönä ja vielä monia viikkoja sen jälkeenkin näin unta pikimustasta vedestä, joka imi minua nieluunsa. Heräsin aina henkeä haukkoen.
En ui enää syvälle
En varsinaisesti pelkää vettä. Voin uida esimerkiksi uimahallissa tai matalassa vedessä rannallakin. Merta pelkään, sillä pelkään aaltojen kuljettavan minut liian syvällä. Haluan tietää, että saan parilla potkulla tai käsienvedolla hiekan jalkojeni alle.
En ollut ikinä ymmärtänyt, miten uimataitoiset ihmiset onnistuvat hukkumaan. Olin miettinyt, ettei voi olla niin vaikeaa uida käsiensä varassa, jos esimerkiksi jalka kramppaa tai niistä loppuvat voimat. Nyt ymmärrän kuitenkin olleeni typerä ja ylimielinen.
Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Sanonkin aina ystävilleni, etteivät menisi uimaan yksinään. Lisäksi toivon koko sydämeni pohjasta, että kukaan ei anna lastensa uida ilman valvontaa. Pelkkä uimataito ei takaa sitä, ettei vahinkoja tapahdu. Kyse on sekunneista, ja ne saattavat muuttaa elämäsi lopullisesti - tai pahimmillaan päättää sen.
Lue aikaisemmat Minun tarinani -sarjan jutut tästä.
Mikäli sinulla on selviytymistarina, jonka haluaisit kertoa omin sanoin, lähetä se osoitteeseen rea.haverinen@voice.fi otsikolla Minun tarinani. Toimitus pidättää oikeuden muokata juttuja ja julkaista/jättää julkaisematta meille lähetettyjä kirjoituksia.
