Äidin kirje leviää netissä: "Sinulle, joka näit meidät, kun toivoimme, ettei kukaan näkisi"
Lauren Casper on kirjailija ja kahden erityislapsen äiti. Hän kertaa tuoreessa kirjoituksessaan kahden vuoden takaista hetkeä, joka muutti hänen koko suhtautumisensa perheeseensä.
Lauren Casper on kirjoittanut uskomattoman kauniin kirjoituksen siitä, miten pienellä teolla ulkopuolinenkin ihminen saattaa tehdä jonkun toisen elämästä huomattavasti kauniimpaa. Suomensimme netissä leviävän koskettavan kirjoituksen alle.
Olin väsynyt, kiireinen, turhautunut ja aivan valmis menemään kotiin. Mieheni John työnsi poikaamme Maretoa vaunussa ja käveli niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, jotta ehtisimme ulos kaupasta ennen kuin Mareton kohtaus muuttuisi pahemmaksi. Yritimme avata keksipatukkaa, jotta sillä voisi kenties yrittää viivyttää kyyneliä. Tyttäreni Arsema oli sylissäni kantorepussa ja seurasi tilannetta silmät suurina.
Hikikarpalot alkoivat nousta otsalleni. Osaksi se johtui siitä, että minua hävetti niin paljon, mutta asiaan vaikutti myös se, että yritin kiirehtiä ulos supermarketista kahdeksankiloinen vauva sylissäni, toisen lapseni karjuessa vaunuissaan.
Minusta ei sillä hetkellä todellakaan tuntunut siltä, että olisin vuoden äiti. Toivoin, ettei kukaan olisi katsonut meitä. Toivoin, että olisimme olleet näkymättömiä. Hetki oli kaoottinen, uuvuttava - ja valitettavasti niin kovin tuttu meidän perheellemme.
Meidän perheemme ei varsinaisesti ole se huomaamattomin. Me olemme valkoiset vanhemmat, joilla on kaksi tummaihoista lasta (ja se jo itsessään saa aikaan paljon tuijotusta ja kysymyksiä), mutta lisäksi pojallamme on hänen autismistaan johtuen paljon ongelmia käytöksensä kanssa ja tyttärellämme puolestaan fyysisiä epämuodostumia. Toisin sanoen siinä, että me erotumme joukosta, ei ole mitään uutta. Yleensä se ei haittaa minua, ja joinain päivinä jopa rakastan sitä. Lapseni ovat kauniita ja niin on tarinammekin.
Joskus tosin, kuten juuri tällaisina päivinä, minua haittaa. Tällaisina päivinä minä haluan vain sekottua joukkoon ja toivon, että kaikkien katseet katoaisivat ympäriltäni. Tällaisina päivinä minä väsähdän huomioon ja toivon, että me olisimme vain tavallinen perhe. Ei se perhe, missä on adoptiolapsia. Ei se perhe, jossa on erityislapsia. Ei se erilainen perhe, vaan pelkkä perhe. Ja tämä oli juuri niitä päiviä.
Olin lähellä purskahtaa kyyneliin, kun John nosti Mareton kärryistä. Kiihdytin vauhtiani päästäkseni mahdollisimman nopeasti ulos marketin ovista Arsema painettuna rintaani vasten. Yhtäkkiä kuulin takaani naisen äänen huutavan "Anteeksi, anteeksi rouva!".
Hidastin askeliani, mutta toivoin, ettei nainen puhunut minulle. Kun hän huusi uudestaan, ymmärsin, että hänellä todella oli minulle asiaa. Käännyin ympäri, ja huomasin ensimmäiseksi naisen mustat kiharat, samanlaiset kuin ne tummat kiharat, jotka juuri painautuivat minun rintaani vasten lapseni päässä. Tunnistin naisen paidan, ja ymmärsin, että hän oli töissä supermarketissa. Oletin, että olin tiputtanut jotain. Pysähdyin siis odottamaan naista - ja yritin pidätellä samalla kyyneliä.
Nainen pääsi luokseni ja täydeksi yllätyksekseni hän ojensi minulle kukkakimpun.
"Halusin vain antaa tämän sinulle. Minutkin adoptoitiin lapsena ja se oli uskomatonta. Teidänkaltaisianne perheitä tarvittaisiin enemmän." hän sanoi.
Minä tuijotin häntä hämmästyneenä. Eikö hän ollut nähnyt millainen katastrofi meidän kauppareissumme oli ollut? Eikö hän nähnyt, että me emme melkein edes saaneet pidettyä hommaa kasassa? Eikö hän todella ymmärtänyt, että minä olin äitinä täysin epäonnistunut?
Kun hän ojensi kukat minulle, sain juuri ja juuri mutistua kiitokset. Yritin katsoa häntä niin, että hän ymmärtäisi, kuinka paljon hänen sanansa minulle merkitsivät. Hän taputti minua olalle ja sanoi minulle, että perheeni on kaunis ja palasi sitten takaisin kauppaan.
Kun kävelin autolle, olivat askeleeni hidastuneet. Käteni olivat täynnä kukkia ja kyyneleet valuivat nyt jo poskilleni. Juuri sinä päivänä, kun ajattelin, että me olimme huonoin mahdollinen perhe, juuri sinä päivänä, kun toivoin, ettei kukaan näkisi meitä, hän näki meidät. Mutta hän ei nähnyt sitä, mitä luulin kaikkien näkevän. Hän ei ajatellut, mitä oletin kaikkien ajattelevan. Hän näki kauneutta, rakkautta ja toivoa perheessämme. Hänen mielestään me olimme upea perhe ja se sai hänet hymyilemään.
Toivon, että olisin ymmärtänyt kysyä hänen nimeään. Toivon, että voisin mennä ajassa taaksepäin ja kertoa hänelle, että edelleen, vielä kaksi vuotta myöhemminkin hänen sanansa merkitsevät minulle suunnattoman paljon.
Joten sinulla kaunis nuori nainen siellä supermarketin parkkipaikalla; kiitos koko sydämestäni. Sinä olet oikea aarre."
Lue myös: Liikuttava kirjoitus leviää netissä - koskettaa lähes jokaista parisuhteessa elävää naista
Lähde: Huffington Post
