Kuva: Viivi Huuska
Arvostelu: Vesala ei anna kolmannella albumillaankaan toivottua mestariteosta
Vesalan lahjakkuuden tietävät kaikki, mutta muusikko ei kolmannellakaan sooloalbumillaan valjasta sitä tehdäkseen kunnianhimoista albumikokonaisuutta, kirjoittaa Voice.fi:n musiikkitoimittaja Iiro Myllymäki.
Voit kuunnella arvostelun alta tai Podplaysta tästä linkistä.
Vesala on mielenkiintoinen hahmo suomalaisessa popmusiikissa. Hän nauttii erittäin suurta arvostusta ja suosiota, mutta hänen keikkumisensa valtavirran ja taiteellisen kunnianhimon välissä on vaikuttanut soolouralla poukkoilevalta. On kuin kaikki tietäisivät Vesalan potentiaalin tehdä albumimittainen popmestariteos, mutta Vesala ei sitä syystä tai toisesta halua antaa. Ristiriitojen ydin on sama vielä Vesalan kolmannellakin albumilla Näkemiin, melankolia.
Yhtä kappaletta lukuun ottamatta albumi on tehty yhteistyössä biisinkirjoittaja-tuottaja Jurekin kanssa. Aiemmilla levyillä tuottajapaletti on ollut laajempi, ja Vesalan ensimmäisellä albumilla pompittiin vielä tyylilajista toiseen. Nyt Leevi and the Leavings -vaikutteet ovat poissa, ja Vesala on aiempaa useammin kiinni yöllisten klubien tunnelmissa. Aiemmin esimerkiksi Antti Tuiskua ja Sannia tuottanut Jurek pelaa Vesalan kanssa vahvuuksillaan loihtiessaan elektronisia äänimaisemia ja leikitellessään syntikoilla, sävellajeilla ja lauluäänen manipulaatiolla. Albumia kuunnellessa ei kuitenkaan voi välttyä ajattelemasta, miltä levy kuulostaisi, jos Vesala ja Jurek valitsisivat yhtenäisemmän raamin ja irrottelisivat sen sisällä kunnolla. Tällaisenaankin Näkemiin, melankolia on Vesalan tähänastisista sooloalbumeista tyydyttävin kokonaisuus, ja parhaat kappaleet ovat todella hyviä.
Levyn huippuhetket tuovat mieleen skandipopin parhaat tekijät. Säksättävä Ikävä on tyylipuhdasta Röyksoppia, ja Vesalan kuulas ääni sopii tyyliin täydellisesti. Painajaisii tuo puolestaan mieleen Chisun uskaliaan Momentum 123 -kokonaisuuden. Näin äärimmilleen vietyä laulun prosessointia harvoin kuulee suomalaisilla poplevyillä, ja pikkuoravaefekti alleviivaa biisin pakahduttavaa haavoittuvaisuutta. ”Vaikee kertoa itsestään mitään / Haluis että toinen sanomatta ymmärtää / Jos nyt jotakin sanotuksi sais / Niin toivon että sinä et mun kanssa luovuttais.” Eihän tuohon ole juuri lisättävää.
Painajaisii on levyn paras osoitus dramaturgiksikin itsensä opiskelleen Vesalan draamantajusta. Tällä albumilla artisti on kuitenkin jättänyt varsinaisen tarinankerronnan vähemmälle. Jo PMMP:n tuotannosta (kuten Kesä -95, Merimiehen vaimo ja San Francisco) kävi ilmi Vesalan kyky maalata eläviä henkilöhahmoja kappaleisiinsa, ja samaa ovat soolotuotannossa edustaneet esimerkiksi edellisen Etsimässä rauhaa -levyn eeppinen Mul ei oo lapsuudensankarii ja debyytin Ruotsin euroviisut. Uudella levyllään Vesala kertoo kappaleidensa kertojista hienovaraisemmin ja jättää samalla kuulijalle enemmän tilaa asettaa itsensä teksteihin.
Vesala juhli aiemmin helmikuussa Emma Gaalassa. (kuva: Rebekka Silvennoinen)
Vähäeleisemmät kappaleet jäävät varjoon
Myös albumin avaava Hyeena edustaa levyn dramaattisinta ja samalla onnistuneinta laitaa. Biitin vääjäämätön draivi ja sanoituksen pakkomielteisyys kohtaavat täydellisesti. Heti tämän jälkeen albumilla kuullaan ensimmäinen sinkkubiisi Kysy mua ulos, joka on kirkassilmäisyydessään aivan toisesta maailmasta. Vesalalla on kiehtova kyky olla täysin kotonaan sekä valossa että varjossa, ja Kysy mua ulos on lähes yhtä ihastuttava duuripoppi kuin edellislevyn Uusia unelmia. Kappale julkaistiin singlenä jo kesäkuussa 2021, ja albumilta on julkaistu myös kolme muuta singleä ennakkoon. Sinkkulohkaisujen pitkä tiputtelu ennen albumin julkaisua vähentää itse levystä ilmiön ja tapauksen tuntua. Vesala on jäämässä tänä vuonna vuosien mittaiselle tauolle sooloprojektistaan. Kun hän palaa, olisi ilahduttavaa nähdä hänen tekevän beyoncét (tai anttituiskut) ja julkaisevan kokonaisen albumiteoksen kerralla ja ilman sen suurempia selittelyjä.
Sinkuista Uu mama istuu albumiin huonoiten. Ranskalaistyyppinen renkutus ei tunnu puhuvan samaa kieltä minkään muun levyn kappaleen kanssa, ja sen olisi voinut julkaista rohkeampana sovituksena mieluummin Vesalan viimevuotisella Totuuksia popmusiikista -EP:llä.
Albumin vähäeleisemmät kappaleet Lempi-ihminen ja Me ei kuuluta yhteen jäävät kokonaisuudessa muiden varjoihin, vaikka sanoituksina ne todennäköisesti herättävät kaikista eniten samastumispintaa. Vesalan kolmas albumi on kiistaton osoitus hänen lahjakkuudestaan, mutta se jättää edelleen janoamaan lisää — lisää yhtenäisyyttä, lisää yllättävyyttä ja lisää riskinottoa. Vesala on popartisti, jonka ei tietenkään ole pakko mennä Ruusujen ja Vestan kaltaisten, kauempana valtavirrasta olevien artistien tontille. Mutta olisihan se valtavan hienoa kuulla, mitä Vesala sille tontille rakentaisi.
Lue myös: Vesala saapui Emma Gaalaan dramaattisessa lookissa - "On epäselvää, ovatko nämä housut vai ei"
