Kuva: Kojima Productions
Kävelysimulaattori, joka jakaa pelaajat kahteen leiriin - Arvostelussa: Death Stranding (PS4)
Hideo Kojiman kauan odotettu ja hypetetty Death Stranding on yksinkertaisesti huono peli.
Hideo Kojiman kauan odotettu Death Stranding näki päivänvalon vihdoin marraskuun alkupuolella. Pelin odottaminen alkoi oikeastaan jo noin neljä vuotta sitten Kojiman saadessa potkut Konamilta, jossa pelisuunnittelija oli työskennellyt lähes koko uransa. Kojiman luomista pelisarjoista Metal Gear lienee se suosituin, mutta monet vannovat myös Zone of The Endersin nimeen kulttimainetta nauttivia Snatcher- ja Policenauts-pelejä unohtamatta. On sanomattakin selvää, että herran maailmanlaajuinen fanilauma on aivan valtava. Tuo aiemmin mainittu selkkaus Konamin ja Kojiman välillä merkitsi käännekohtaa japanilaisen peligurun uralla ja siitä seurannut kuohunta on aika ajoin nostanut päätään videopeliharrastajien keskustelufoorumeilla ihan tähän päivään asti.
Nuo samat fanit ovat odottaneet myös tässä kuussa julkaistavaa Death Strandingia kuin kuuta nousevaa. Hypejuna on puksuttanut menemään jo nelisen vuotta ja se ei ole hidastanut vauhtiaan siitäkään huolimatta, että pelin asetelmista tai mekaniikoista ei ole kerrottu ulospäin juuri mitään. Peli on nostettu ilman mitään ennakkotietoja jo vuosituhannen parhaan pelin jalustalle, koska ”Kojiman nerous on vertaansa vailla!” Näillä sanoilla pelin tulemista messunneet saavatkin aivan varmasti käsiinsä kaikkien aikojen pelin. Teos kuitenkin jakaa aivan väistämättä pelaajakunnan kahtia, ja sille toiselle puolelle jäävälle joukkiolle Death Stranding on yksinkertaisesti huono peli, joka kannattaa kiertää kaukaa.
Täytyy tässä kohdassa täsmentää, alleviivata ja teroittaa, että ymmärrän molempia äsken mainitsemiani katsantokantoja. Molemmilla on validit pointtinsa ja niille on tässä maailmassa mielestäni tilaa. Vaikka suoraan sanottuna näpyttelinkin pelin läpäistyäni lähes helpotuksesta huokaisten tieni pleikkarin valikosta ”uninstall”-kohtaan ja vannoin, etten enää koskaan tule käynnistämään – saati edes asentamaan – peliä uudelleen, niin ymmärrän kyllä sen, miksi joku saattaisi jopa rakastua Death Strandingiin. Mutta aloitetaanpa alusta.
(kuva: Kojima Productions)
Norman Reeduksen näyttelemä Sam Porter Bridges on kova jätkä. Yksinäinen susi. Tuomiopäivän postimies, joka vaeltaa ”Death Stranding”-nimellä kutsutun ja ihmiskunnan lähes sukupuuttoon tuhonneen ilmiön jälkimainingeissa autioitunutta Amerikan mannerta edestakaisin ja toimittelee paketteja niitä tilanneille kaupunginmuurien suojissa asusteleville kansalaisille. Osa kansalaisista asuu toisista erillään syrjäisten vuorten huipuilla omissa bunkkereissaan, koska miksipä ei. Onneksi Samin jalka on kuitenkin kevyt ja selkä vahva, sillä paketit on toimitettava perille.
Capital Knot City -nimiseen UCA:n (United Cities of America) pääkaupunkiin päästessään Samille annetaan tehtävä, jonka päätavoite on se, että ihmiskunnan erillään asuvat rippeet on yhdistettävä yhteisen ”Chiral Network”-nimisen verkon alle. Tämän tehtävän suorittaakseen Samin täytyy kulkea läpi koko mantereen paketteja toimitellen ja syrjäisiä bunkkereita verkkoon liittäen. Suurin osa pelistä on juuri tätä. Pelaaja matkustaa noin 70 prosenttia ajasta paikasta A paikkaan B ja toimittaa milloin minkäkin syyn varjolla paketteja perille. Aluksi matkaa tehdään pelkästään jalkapatikalla ja pienempiä paketteja kantaen, mutta loppua kohti pakettien paino kasvaa ja pelaaja saa avukseen myös ajoneuvoja moottoripyöristä pakettiautoihin sekä muita apuvälineitä, jotka helpottavat taakan kantamista.
(kuva: Kojima Productions)
Samin kantaman kuorman tasapainolla ja sen kanssa kikkailemisella on pelissä suuri rooli. Paketteja pystyy kääntelemään eri asentoihin ja osa paketeista tulee parhaan lopputuloksen aikaansaamiseksi kantaa vaikkapa käsissä. Niille, jotka eivät halua harrastaa manuaalitoimintoista Tetristä, peli tarjoaa myös automaattisen järjestelytoiminnon, jota pelaaja tulee käyttämään oikeastaan koko ajan. Mitä lähemmäksi Samin maksimikantokykyä kuorman kanssa päädytään, niin sitä helpommin tasapaino järkkyy ja pelaaja myös vetää lipat epätasaisessa maastossa. Ohjaimen liipaisimia hyväksikäyttämällä tasapainon kuitenkin saa aika helpostikin taas kondikseen ja matka jatkuu pienen kompuroinnin jälkeen taas normaaliin tyyliin. Välillä Sam kuitenkin höntyilee ihan omiaan ja kaatuu rähmälleen, vaikka pelaaja olisi kuinka varovainen. Kaatuessa paketit ottavat vahinkoa ja toimitusrupeaman lopussa saatu arvosana tippuu sen mukaan. Arvosanalla on merkitystä, sillä siitä saa tykkäyksiä, joiden mukaan hahmo saa ”leveleitä” eri osa-alueisiin, joiden kautta esimerkiksi maksimikantokyky kohoaa.
Vaikka peli keskittyykin lähes kokonaan paikasta toiseen kävelyyn, niin matkalle sattuu toki myös toiminnallisempia osuuksia, joista juonen kannalta kaikkein tärkeimpiä ja myös vaarallisimpia ovat ”BT”-haamujen valtaamien alueiden läpi kulkeminen. BT:t (Beached Things) ovat näkymättömiä aaveita, jotka roikuskelevat ilmassa maahan ankkuroitujen aavemaisten napanuorien varassa ja käyvät kimppuun, mikäli havaitsevat lähellään elävää lihaa. Hyökkäyksen sattuessa maanpinta täyttyy tervasta ja kuoleman maailmasta kurottuvat kädet tarttuvat Samiin yrittäen vetää hänet pinnan alle. Onneksi Sam on DOOMS-mutatoitunut (Death Obtained Organic Mutations) ihmispolo, joka pystyy havaitsemaan ympärillään olevat BT:t pysähtyessään aloilleen hetkeksi aikaa. Mukanaan Samilla on myös rinnalla roikkuva ”BB” (Bridge Baby), joka on paitsi olennainen osan pelin sekavaa tarinaa, niin myös apuväline, joka näyttää pelaajan olkapäähän kiinnitetyn tutkan avulla, että missä suunnassa BT:t konkreettisesti ovat.
(kuva: Kojima Productions)
Kuulostaa jännittävältä, eikö? Valitettavasti vain nämä kohtaamiset ovat loppujen lopuksi täyttä ryönää. Ensimmäisen kerran BT:itä kohdattuani välttelin niitä viimeiseen asti, ihan vain koska aaveiden valtaamien alueiden läpi hiippaileminen syö pelistä sen vähäisenkin ilon ja rytmin, minkä pelaaja on hyvällä tuurilla saanut päälle. Tämä taitaa kuitenkin olla ainakin jollain tasolla myös tarkoitus, sillä BT:t ovat ahdistavuudessaan ihmiskunnan uhka numero yksi. Pelaajalle annetaan pelin edetessä kouraan pistooleita, rynnäkkökivääreitä ja kranaatteja, joilla saa BT:t laakista kappaleiksi. Viimeistään siinä vaiheessa pelaaja alkaa tuntemaan BT-kohtaamiset pelkäksi viheliäiseksi pakkopullaksi, joka ei edistä pelin tarinaa – saati peli-iloa – millään tavalla. Välillä pelaaja pakotetaan myös taistelemaan bossivihollisia vastaan, jotka nekin tuntuvat vain väkisin peliin ympätyiltä pakoilta. Ensimmäisen bossin tapettuaan on nähnyt ne kaikki, sillä visuaalisesti ja pelimekaanisesti erilaisista taisteluista huolimatta ne kaikki kaatuvat samalla tavalla tarpeeksi rynkyn kuteja syötyään.
Pelaaja kohtaa mannerta kolutessaan myös ihka eläviä ihmisvihollisia. MULE-nimellä paiskatut raukat ovat jääneet koukkuun pakettien toimittamiseen, mikä käy tietysti järkeen ihan täysiä. Nämä ihmisrauniot asustelevat luontoon pystytetyissä teltoissa ja metsästävät pahaa-aavistamattomia postimiehiä pakettien toivossa. Lisäksi maailmassa asustelee terroristeja, jotka yrittävät estää Amerikan asukkaita yhdistämästä yhteisen lipun alle. Se mikä tekee näistä ihmiskohtaamisista mielenkiintoisia, on se, että pelimaailmassa tappaminen on sanalla sanoen kiellettyä. Death Strandingin ansiosta kuolleiden ihmisten ruumiit saavuttavat nopeasti ”nekroosin” ja tuhoutuvat ”void outiksi” kutsuttuna ja valtavia kraatereita jälkeensä jättävinä räjähdyksinä. Nämä räjähdykset voivat tuhota jopa kokonaisia kaupunkeja. Pelimaailmassa mellastavat terroristit käyttävät tätä myöskin hyväkseen soluttautumalla kaupunkeihin ja tekemällä itsemurhia void outin toivossa. Ihmisviholliset onkin parasta taltuttaa tappamisen sijaan tainnuttamalla, mutta jos kuitenkin erehtyy riistämään jonkun hengen, niin ruumiin voi kärrätä joko tervaiseen järveen tai sitten erillisiin ihmisten rakentamiin tuhkaamoihin.
(kuva: Kojima Productions)
Oman erikoisuutensa pelille antaa myös pelaajien välinen kanssakäyminen. Varsinaista verkkopeliä Death Stranding ei sisällä, mutta pelaajat voivat jättää toisilleen tervehdyksiä hymiötä ja muita symboleja sisältävien hologrammikylttien muodossa. Lisäksi yksi pelin kulmakivistä ovat pelimaailmaan synkronoituvat muiden pelaajien rakennelmat, jotka avittavat Samin vaellusta korven keskellä. Nämä rakennelmat voivat olla muun muassa tikkaita, köysiä, siltoja, generaattoreita tai vaikka pakettien säilytykseen ja varusteidenvaihtoon suunniteltuja postilaatikkolieriöitä. En jaksa edes laskea montako kertaa toisen pelaajan rakentama generaattori pelasti moottoripyöräreissuni akun ollessa lähes tyhjä. Niille jotka eivät halua pelata verkkoyhteyden varassa pelaajien rakennelmat eivät näy.
Nämä rakennelmat eivät kuitenkaan ole ikuisia, sillä pelin tarinan kannalta merkittävään rooliin nostettu vesisade, "timefall", vanhentaa kaikkea minkä kanssa pääsee kosketuksiin ja ruostuttaa ajan kanssa puhki niin ajoneuvot, rakennelmat kuin Samin selässään kantamat paketitkin. Ihmiskehokaan ei ole sateen vaikutukselta suojassa, vaan ruumis vanhenee jokaisen pisaran vaikutuksesta. Sateella on myös varoittava vaikutus, sillä BT:t ilmestyvät paikalle ainoastaan suoraan Esterin peräsimestä kaatuvan timefallin aikaan.
(kuva: Kojima Productions)
Toiminnallisia ja oikeasti pelillisesti hauskoja hetkiä Death Strandingista löytyy hyvin vähän. Kuten aiemmin mainitsin, niin valtaosa pelistä on silkkaa kävelysimulaattoria, murto-osa aiemmin mainitsemiani toiminnallisempia tilanteita ja sen lopun nielaisevat sitten valtavan pitkät välivideot, joissa pelin hahmot selittävät kierrellen, kaarrellen eivätkä koskaan suoraan ja selkeästi puhuen, että mikä ”Death Stranding” on ja mitä tämä kaikki oikeastaan tarkoittaa. Ei auta, että peli suorastaan vilisee elokuvataivaan supertähtiä, joita esimerkiksi Mads Mikkelsen, Léa Seydoux ja Guillermo Del Toro edustavat, sillä Kojiman tarinankerronnallinen tyyli on aivan liian omaleimainen.
Kojima on tarinaa kirjoittaessaan lähtenyt täysin vauhkolle laukalle ja ollut varmasti omasta mielestään äärimmäisen johdonmukainen ja selkeä tarinankertoja, mutta pelin draamankaari heittää koko ajan sellaista vuoristoratakierrevolttia, että koko teos menee jo äärimmäisen taide-elokuvan puolelle. Death Stranding kertoo tarinan, jota on lähes mahdotonta käsittää. Se aiemmin mainittu toinen puolikas pelin pelaajista tulee hyväksymään tämän, koska: ”Et vain ymmärrä Kojiman neroutta”. Toinen puolikas taas tuskailee, koska vaikka ymmärrys riittäisikin, niin vastaan tulevat juonenkäänteet ovat suoraan sanottuna ihan pirun typeriä. Todellisuudessa tämän tarinan olisi voinut kertoa paljon paremmin ja paljon lyhyemmässä ajassa. Pelin pelaa läpi noin 50 tunnissa ja siinä on noin puolet liikaa. Jotain kertoo sekin, että pelin lopputekstiosio kestää kolmisen varttia, jonka aikana pelaajalle yritetään selittää uudelleen ja uudelleen alleviivaten, että mistä koko hommassa nyt sitten olikaan kyse. Samat asiat olisi voinut kertoa suoraan myös varsinaisen pelin aikana.
(kuva: Kojima Productions)
Jos tähän nyt yrittää jotain selkeää loppukaneettia näpytellä, niin mielestäni Death Stranding on yksinkertaisesti huono peli. Se on äärimmäisen tylsä. Siitä ei pääse mihinkään. Jos sitä käsittelee interaktiivisena taide-elokuvana, niin sellaisenakin se on vielä tylsä. Jos silkkaan kävelyyn käytettävästä ajasta olisi jätetty puolet pois, niin oltaisiin jo lähempänä toimivampaa kokonaisuutta. Tällaisenaan peli on silkkaa pakkopullaa, jossa ei ole yhtään mitään järkeä. Ne, jotka etsivät Metal Gear -sarjan tyylistä meininkiä ja pelattavuudeltaan toimivaa ja hauskaa kokemusta tulevat pettymään rankasti. Ne, jotka taas ”ymmärtävät Kojiman neroutta” saavuttavat mitä luultavimmin jonkinlaisen katarsiksen ja nauttivat pelistä täysin siemauksin.
Death Strandingia joko vihaa tai rakastaa.
Death Stranding julkaistaan Playstation 4:lle 8. marraskuuta 2019 ja PC:lle vuoden 2020 alussa.
Lue myös: Dark Soulsin kevytversio - Arvostelussa: Code Vein (PC)
Lue myös: Ei näin, Ubisoft - Arvostelussa: Tom Clancy's Ghost Recon Breakpoint (PC)
Lue myös: Virheistä on opittu – Arvostelussa: The Surge 2 (PC)
