Kuva: id Software
Epädoomimaista turmiota - Arvostelussa: Doom Eternal
Bethesdan uudistetun Doom-pelisarjan toinen tulokas on viihdyttävä tasoloikalla ja salaisuuksien metsästämisellä ryyditetty räiskintäpeli.
Vuoden 2016 Doom iski pöytään valtaisan kovan viihdepläjäyksen, joka uudisti pelisarjan ja toi Doom Slayerin räävittömän ja verisen seikkailun Marsin pinnalla taas uuden pelaajasukupolven käsittelyyn. Id Softwaren äärimmäisen nätisti rullaava ja kaunis rymistely yhdisti metallimusiikin ilosanoman samalla rytmillä pyörivään räiskintään. Peli oli kovaa kaahausta alusta loppuun.
Pelille jatkoa tarjoileva - ja samaan kaavaan ainakin pyrkivä - Doom Eternal irrotti jo E3-trailerillaan ilonkiljahduksia helvetin demonien lahtaamista odottavilta pelisarjan ystäviltä. Jo trailerin perusteella peli lupaili parantavansa paitsi graafista niin myös peliteknistä meininkiään. Julkaisun jälkeen ei - ainakaan tavallaan - petytty, sillä tässä kuussa ilmestynyt Doom Eternal on äärimmäisen kaunis peli. Paha vaan, että sen toiminnalliset ansiot eivät yllä pelisarjan edellisen osan tasolle.
Doom Eternal sijoittuu tarinallisesti Doom 2016 jälkeiseen aikaan. Marsista alkanut helvetin demonien invaasio on siirtynyt maapallolle ja ihmiskunta on tuhoon tuomittu. Ainoastaan yksi tuhoa kylvävä ja pelottava hahmo - lähes jumalten voimin kyllästetty mariini Doom slayer - pitää yllä ihmiskunnan toivoa metsästäessään kolmea Helvetin pappia, jotka haluavat tuoda maailmaan ihmiskunnan kohtalon lopullisesti ratkaisevan tuhon. Tästä lähtökohdasta käynnistyy uskomattoman hurmeinen räiskintätekele, jonka toiminnalliset osuudet ovat todella toimivaa viihdettä, mutta joka jättää niiden ulkopuolella paljon toivomisen varaa.
(kuva: Bethesda Softworks)
Täsmennetään tähän kärkeen se, että Doom Eternal ei missään nimessä ole huono peli. Pelin toiminnalliset osuudet ovat ihanan kaoottista ja veristä rymistelyä, vaikeustaso haastavuudessaan juuri sopivalla tasolla ja tarinasta imettävä lore on ihan hyvin kirjoitettua. Tähän puoleen pelissä onkin panostettu erityisen paljon. Vaikka tarina onkin pääasiassa aika yksinkertaista tuubaa, niin pelin demoneista ja ihmiskunnan romahtamisesta kertovat pienet tarinapalaset ovat mielenkiintoista luettavaa. Myös Doom Slayerin alkuperä, Sentinelien sotilaskunnan historia ja pelissä erikseen mukana oleva Doom Fortress ja sen salaisuuksien tutkiminen ovat mielenkiintoisia lisäyksiä.
Pahaksi onnekseen peliin tuodut suuremmat uudistukset - muun muassa tasoloikkailu ja edellisestä osasta laajennettu salaisuuksien metsästäminen - rikkovat pelin rytmin ja soljuvuuden aivan totaalisesti. Siinä, missä Doom 2016 oli alusta loppuun asti silkkaa räjähtävää toimintaa, Eternalissa taistelut tapahtuvat karttaan erikseen merkityillä pienemmillä taistelualueilla. Näiden taistelualueiden välille on rakennettu seesteisempiä jaksoja, jotka sisältävät runsaasti aiemmin mainittua tasoloikintaa ja joiden aikana pelaaja saa kaikessa rauhassa tutkia kulloinkin pelattavaa karttaa. Nämä seesteisemmät kohdat ovat niin suuressa kontrastissa pelin räiskintäosuuksiin, että tuntuu kuin niiden aikana ei pelaisi Doomia laisinkaan, vaan pelattavana olisi jokin toinen helvetin demoneiden invaasion estämiseen pohjaava videopeli.
(kuva: Bethesda Softworks)
Tasoloikkapuoli toimii toki pelitekniseltä kantilta ihan sulavasti. Doom Slayerillä on käytössään liuta erilaisia akrobaattisia kykyjä, joiden avulla demonien raunioittaminen naapurustojen yli, ali ja ympäri matkaaminen onnistuu. Taisteluhaarniskassa ryntäilevä pelihahmo taipuu tuplahyppyihin, nopeisiin syöksyihin, jotka toimivat myös väistöliikkeinä, seinäkiipeilyyn sekä apinatangoissa heilahteluun. Vaikka tasoloikkailu toimiikin pelattavuuden kantilta ihan hyvin niin pelikartat ovat varsin suljettuja eikä varsinaista avoimemman maailman tutkimusmatkailua voi harrastaa. Salaisuuksia näihin suljettuihin pelialueisiin on ripoteltu runsain mitoin.
Kerättävistä figuureista tai LP-levyistä ei ole mitään varsinaista hyötyä pelaajalle, mutta kenttiin piilotetut kristallit, sinetit ja asemoduulit tulevat kyllä tarpeeseen demonien metsästämisen lomassa. Pelin alkupäässä piilotettujen juttujen etsiminen on kyllä ihan kivaa hommaa, mutta loppua kohti viehätys kärsii ja salaisuudet jättää toisinaan ihan mielellään keräämättä.
Kaikeksi onneksi silloin kun rymisee niin silloin myös rymisee. Asearsenaalista löytyy useita ikonisia Doom-kamppeita perinteisestä haulikosta superhaulikkoon, sinkoon ja BFG:hen. Suurimmalla osalla aseista on myös Doom 2016 tapaan erilaisia vaihtoehtoisia toimintoja, joita saa auki pelialueilta löytyvillä modipaketeilla. Esimerkiksi rynkyllä voi ampua pieniä raketteja, haulikolla kranaatteja ja singolla hakeutuvia raketteja. Suurimman osan ajasta pelaaja tukeutuu kuitenkin aseiden perustoimintoihin, jotka nekin ovat tappavia ja syövät ammuksia välillä ärsyttävänkin nopeasti. Pelistä ei löydy loputtomilla ammuksilla toimivaa pistoolia, joten kudit tuntuvat koko ajan olevan loppussa. Hahmoa päivittämällä saa onneksi lisää tilaa ammuksille, mutta varastomäärät eivät päätä huimaa.
(kuva: Bethesda Softworks)
Demoniryppäitä vastaan taisteleminen on oikeinkin kivaa ja toisinaan todella haastavaa puuhaa. Demonien kirjo on laaja ja kovemmat kaverit vaativat toisinaan erityistaktiikoita. Osalla isommista demoneista on erillisiä heikkoja kohtia, jotka tuhoamalla demonien tuhovoima vähenee ja ne aukeavat paremmin lopetusiskuille. Lopetusiskuja moottorisahalla tekemällä vihut jättävät jälkeensä tuikitärkeitä sinisiä palluroita, joita noukkimalla Doomguy parantaa itsensä. Pelaajan käytössä on myös kertakäyttöinen ja hitaasti latautuva liekinheitin, jonka avulla demonit pudottavat kasan haarniskanpaloja, joiden avulla pelaaja selviää hengissä taas hetken pidempään. Liekinheittimen käyttö tuppaa ainakin minun kohdallani kuitenkin unohtumaan jatkuvasti. Taistelut ovat niin hektisiä ja kaoottisia, että yhden uuden napin ottaminen mukaan jo valmiiksi laajaan kavalkadiin on haastavaa. Koko liekkarin olisi siis mielestäni voinut jättää pois pelistä.
Graafisesti peli on äärimmäisen nätti tapaus. Doom Eternal käyttää id Softwaren itse kehittämää id Tech 7 -pelimoottoria, joka osaa loihtia pelinäytölle todella sulavasti pyörivää ja kaunista grafiikkaa. Omalla koneellani (Intel i5-8600K, Nvidia RTX 2060, 16GB 3200Mhz DDR4) peli pyörii korkeimmilla asetuksilla jatkuvasti päälle 100 framea sekunnissa ja näyttää koko ajan aivan todella hyvältä. Räiskintä on visuaalisesti näyttävää, vihollisten animointi on sulavaa, tekstuurit todella tarkkoja ja realistisia ja räjähtävimmänkin toiminnan keskellä FPS pysyy korkealla tasolla. Peli ei käytössäni edes kaatunut kertaakaan enkä törmännyt yhteenkään peliä rikkovaan bugiin. Ei voi kuin ihailla id Softwaren tekemää työtä.
Kaiken kaikkiaan Doom Eternal on ainakin hetkittäin mukaansatempaavaa ja soljuvaa räiskintää, jonka flow kärsii turhalta tuntuvien seesteisempien tasoloikkakohtien aikana. Pelisarjan edellisen osan ystävät eivät kuitenkaan välttämättä arvosta seikkailupelimäisempää otetta. Peli tuntuu niiden aikoina äärimmäisen epädoomimaiselta ja se on Eternalin suurin miinus.
Lue myös: Lovecraftin jalanjäljissä - Arvostelussa: The Sinking City (PC)
Lue myös: Graafista täydellisyyttä - Tarkastelussa: Red Dead Redemption 2 (PC)
