Kuva: Team Ninja
Haastetta nousevan auringon maassa - Arvostelussa: Nioh 2 (PS4)
Muutamia vuosia sitten markkinoille tulleen Nioh-toimintaseikkailun jatko-osa asettaa riman korkeammalle kuin edeltäjänsä.
Yokai-demonit ja pirullisen kova vaikeustaso. Japanilainen mytologia ja mielikuvituksellisten monstereiden teurastaminen haasteellisissa olosuhteissa. Nioh keskivahvoissa steroideissa. Näinkin lyhyesti voisi summata Team Ninjan työstämän, muutama vuosi sitten julkaistun yllätyshitti Niohin jatko-osan, Nioh 2:n. Pelistä löytyy kuitenkin niin paljon parannuksia ykkösosaansa verrattuna, että lienee tarpeellista tarkistaa, että mitä löytyy pelin pintamaalin alta.
Heti kärkeen peli yllättää asiasta tietämättömän tarjoamalla kattavan hahmonmuokkausmahdollisuuden. Ensimmäisessä osassa pelaajan ohjastama valkohapsinen englantilainen merimies William on siis unohdettu ja pelaaja pääsee luomaan täysin omanlaisensa avatarin. Hahmoeditori on varsin monipuolinen ja sillä pystyy muokkaamaan hahmon ulkonäköä hiustyylistä lantion leveyteen ja jopa rintojen kokoon asti. Muokkausvaihtoehtoja on yllättävänkin paljon, mikä lisää tietysti luotavaan pelihahmoon samaistumista.
(kuva: Team Ninja)
Pelaaja pystyy myös muokkaamaan Yokai-aspektinsa, eli demoniforminsa ulkonäköä. Tämä Yokai Shift -mekaniikka korvaa siis pelin aiemmasta osasta tutun Guardian Spiritin ja muuttaa pelaajan taistelun tiimellyksessä demoniksi, eläväksi aseeksi. Tästä lisää myöhemmin. Yokaipuoli on muokattavissa varsin suppeasti muun muassa sarvien muodon osalta, mutta muokattavuus on mukava lisä muokkausvaihtoehtojen niukkuudesta huolimatta.
Pelillisesti hahmon tai demonin ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, sillä muutokset ovat ainoastaan kosmeettisia. Pelaajalle annetaan täysin vapaat kädet tehdä hahmostaan pitkä, pätkä, laiha luikku tai vaikka lihavampi köntys, mutta fyysisillä ominaisuuksilla ei ole pelattavuuden kannalta mitään merkitystä. Muokkaukset eivät myöskään ole kiveen hakattuja, vaan hahmoa voi muokata pelin aikana uuteen uskoon. Kaiken kaikkiaan systeemi on varsinkin kustomoinnin perään olevien pelaajien kohdalla erittäin tervetullut uudistus.
Itse peli ja sen tarina tempaavat mukaansa heti lähtökuopista. Ajallisesti peli sijoittuu alkupätkältään Nioh-ykköstä edeltävään aikaan. Eletään 1500-luvun loppua ja Sengoku aikakauden Nipponissa käydään sotaa. Pelaajan hahmo on Yokain ja ihmisen liitosta syntynyt sekasikiö, jonka voimat ovat mittaamattomat. Hide-nimellä kutsuttu hahmo näkee joka yö samanlaista painajaista mystisestä naamioidusta miehestä, joka tappaa tämän äidin ja tuikkaa myös pelaajaa keihäällä. Tämän taustatarinan merkitys jää itse pelissä pimentoon varsin pitkäksi aikaa. Pelaaja kohtaa heti pelin alkutehtävän jälkeen iloisen kauppiashahmo Kinoshita Tōkichirōn, jonka hellässä ohjauksessa lähdetään selvittämään mystisen Nipponin saloja ja etsimään haluttuja Amritakönttejä.
(kuva: Team Ninja)
Taistelut ja tehtävät ovat varsin monipuolista matskua ja ne liimaavat ääreensä alusta loppuun asti. Pelialueet ovat taiteelliselta suuntaukseltaan mielenkiintoisia ja kokoluokaltaan keskikokoista matskua, mutta ne sisältävät niin monia vaihtoehtoisia reittejä, että tilan tuntu on läsnä koko ajan. Pelin karttoihin on rakennettu myös edellistä osaa enemmän korkeuseroja sekä oikoreittejä ja alueilla liikkuminen ja niiden tutkiminen on koko ajan sulavaa ja myös tarpeellista puuhaa. Tehtävien muoto on suurimman osan ajasta samanlainen: Mene paikkaan X ja etsi sieltä esine Y tai tapa vihollinen Z. Jokainen kenttä on kuitenkin erilainen, joten toiston tuntua ei varsinaisesti ole.
Taisteluissa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja ne tuntuvat alusta asti juuri sopivalla vaikeustasolla ryyditetyiltä, eikä pieninkään vihollinen ole missään nimessä helppo voitettava. Yhdenkin osuman ottaessaan pelaajan elinvoima heikkenee huomattavasti ja väisteleminen ja torjuminen on pelissä ensiarvoisen tärkeää. Vaikeustaso nousee myös tasaisesti, mutta pelaaja tuntuu oppivan pelin saloja samaa tahtia vaikeuskäyrän nousun tahtiin. Myös onnistumisen tuntu on vahvasti läsnä haastavan vihollisen tai bossin kaatuessa muutaman yrityksen jälkeen.
Hahmo pystyy taisteluiden aikana suorittamaan aiemmin mainittuun tyyliin ja resurssimittarin täytyttyä Yokai Shift -kyvyn, joka muuttaa pelihahmon demoniksi. Demonina rellestäminen on hauskaa ja erilaista, mutta hahmo ei kuitenkaan ole tässä moodissa millään muotoa kuolematon. Pelaajan täytyy voimiensa tunnossakin muistaa väistellä ja taktikoida, sillä jokaisesta otetusta osumasta Yokai Shiftin jo valmiiksi lyhykäinen aikamittari vähenee ja pelaaja muuttuu takaisin ihmiseksi alta aikayksikön. Yokai Shift moodissa pelaajalla on käytössään varustamansa Guardian Spiritin voimat, joilla voi tehdä todellista tuhoa niin bosseihin kuin pienempiinkin vihuihin.
(kuva: Team Ninja)
Pelaajan nirhaamat Yokait jättävät myös toisinaan jälkeensä sieluja, joihin varustautumalla voi avata käyttöönsä demonien käyttämiä kykyjä. Esimerkiksi apinademonin sielu mahdollistaa valtavien keihäiden viskomisen, käärmedemonin kyvyllä voi summonoida avukseen vihollisten yli rullaavan matelijan ja pienemmän, riivatulta mummolta näyttävän demonin sielu mahdollistaa vihollisten puukottamisen keittiöveitsellä. Nämä kyvyt eivät ole kuitenkaan jatkuvasti pelaajan käytössä, vaan ne vaativat vihollisten nirhaamista latautuakseen. Demonikyvyt tasapainottavat peliä mukavasti ja pelastavat pelaajan usein pinteestä hädän hetkellä. Sieluja voi myös päivittää sulauttamalla niitä toisiinsa, jolloin ne saavat paremmin skaalautuvia statseja sekä toiminnallisuuksia.
Viholliset ja bossit ovat mukavan monimuotoisia, mutta valitettavasti myös se “paras tapa” piestä ne, löytyy nopeasti. Varsinkin pelin bossien kohdalla pätee lähes aina yksi ainoa taktiikka: kierrä vasemmalle ja piekse, kun mahdollisuus aukeaa. Toki tämänkin taktiikan oppiminen vaatii hetken aikaa, mutta kun se on hallussa, niin bossit kaatuvat varsin helposti; toisinaan myös ensimmäisellä yrittämällä. Valtavan kokoiset Yokai-pomoviholliset ovat kuitenkin vaikuttavia ilmestyksiä ja laittavat välillä puntin tutisemaan silkalla läsnäolollaan.
Uutena asiana taisteluihin on tuotu mukaan erillinen Burst Counter -kyky. Toisinaan viholliset tekevät vaarallisia ja voimakkaita hyökkäyksiä, joita ei voi torjua normaalein keinoin. Tällöin uusi Burst Counter -kyky on käytettävissä. Viholliset hohkaavat lyhyen aikaa punaisena ja on pelaajan omista hoksottimista kiinni, että minkälaisella ajoituksella Burst Counteria käytetään. Onnistuneella ajoituksella kyky iskee vihollista naamaan, romahduttaa tämän Ki-mittarin ja mahdollistaa tämän johdosta myös voimakkaiden lopetusliikkeiden käytön. Burst Counter -kyvyn omaksuminen ja sen käytön oppiminen on pelissä elinehto. Systeemi on myös varsin tervetullut uudistus ja sen opettelemisen tärkeys nostaa vaikeustasoa ihan mukavasti.
(kuva: Team Ninja)
Nioh 2 sisältää siis paljon uutta, mutta onneksi myös jotain tuttua. Peliin on nimittäin istutettu mukaan ensimmäisestä osasta tutut punaiset pahat revenantit ja näiden vastapainoksi uudet siniset revenantit. Pahat punaiset ovat juuri samanlaisia riesoja kuin ensimmäisessä Niohissakin. Niitä saa kutsuttua peliin yksi-vastaan-yksi-taistelua varten, niin halutessaan, mutta kaikeksi onneksi pelisarjaa aiemmin vaivannut revenantien pudottamiin varusteisiin liittyvä peliä helpottava ongelma on poistettu. Punaiset revenantit eivät nimittäin pudota ykkösosan tavoin kuollessaan heti alusta lähtien liian tehokkaita varusteita, vaan Team Ninja on onnistunut luomaan tähän ainakin jonkinlaisen tasapainon.
Siniset reventit ovat siis hyviksiä, joita voi kutsua mukaan apukäsiksi tuttuja ochoko kuppeja käyttäen. Sinisistä kavereista on suuri apu, varsinkin, jos on jäänyt jumiin johonkin bossiviholliseen. Revenantit eivät ole liian tehokkaita ja kestäviä yhden miehen armeijoita, vaan ne kaatuvat varsin nopeastikin Yokaiden käsittelyssä toimittuaan ensin hetken aikaa vihollisen huomion vievinä tankkeina. Vaikeammasta pelityylistä pitävät veteraanipelaajat eivät tietenkään käytä sinisten revenanttien apua hyväkseen, mutta vasta-alkajille ne ovat varsin mukava lisä ja helpotus pelin taistelutekniseen oppimiseen.
(kuva: Team Ninja)
Pelimekaanisesti ajateltuna Nioh 2 parantaa siis kaikilla osa-alueilla ykkösosaan nähden. Suurin miinus pelissä onkin sen tekninen puoli. Peli näyttää peruspleikkarilla nimittäin todella huonolta. Ilmeisesti pleikkarissa ei riitä tarpeeksi tehoja tasaisen pelikokemuksen ja graafisen loiston yhtäaikaiseen kombinaatioon. Tekstuurit ovat rakeisia, reunanpehmennystä ei ole laisinkaan, hahmojen piirtoetäisyys on naurettavan pieni ja ruudunpäivitys jökkii ja pahasti. Peliin on ympätty mukaan muutama erillinen “Game Mode”, jotka yrittävät korjata ongelmaa, mutta turhaan. Action Mode nostaa FPS:n toimivalle tasolle, mutta peli näyttää susirumalta. Movie Mode parantaa ulkonäköä, mutta rajoittaa FPS:n 30:een. Toinen Movie Mode (vaihtelevalla ruudunpäivitysnopeudella) näyttää parhaalta, mutta ruudunpäivitys vaihtelee ihan liikaa.
Näitä ongelmia ei toki ole PS4 Prolla, jolla pelatessa peli näyttää todella nätiltä, mutta peruspleikkarin omistajat saavat sylkeä sappea ja pelata peliä rumimmalla mahdollisella asetuksella, sillä kaikilla muilla nopeatempoisen toimintaseikkailun pelaaminen on lähes mahdotonta.
Pelillisillä osa-alueille Nioh siis parantaa esiosaansa nähden runsain mitoin ja tarjoilee mukavaa ja viihdyttävää, toisinaan jopa hyvällä tavalla hermoja kiristävää haastetta nousevan auringon maassa. Jos siis omistat PS4 Pron, pidät haastavista samuraipeleistä ja haluat tutustua japanilaisen mytologian demonihirviöihin, niin Nioh 2 on sinun pelisi. Jos taas omistat normipleikkarin ja voi tinkiä grafiikoista sulavan toiminnan ehdoilla niin miksipä ei myös silloin.
Nioh 2 on julkaistu Playstation 4:lle 12. maaliskuuta 2020
Lue myös: Epädoomimaista turmiota - Arvostelussa: Doom Eternal
Lue myös: Enemmän tai vähemmän samaa vanhaa - Arvostelussa: The Division 2: Warlords of New York
