Kuva: Square Enix
“Kaksijakoinen paluu Midgariin” - Arvostelussa: Final Fantasy 7 Remake (PS4)
Ikonisen Final Fantasy 7:n Remake on yhtä aikaa sekä tervetullut paluu rakastettuihin maisemiin että ensimmäinen episodi tarinasta, joka olisi saanut jäädä julkaisematta ennen kuin se on valmis.
Jo lähes neljännesvuosisata sitten alkuperäiselle Playstationille julkaistu Final Fantasy VII sementoi ysärin lopulla nopeasti tiensä japanilaisten RPG-fanien sydämiin ja legendan asemaan roolipeligenressä. Huikean, sydämellisen ja tunteikkaan tarinan planeettaa pelastamaan lähteneestä retkueesta kertonutta eeposta pidetään syystäkin koko 15 osaa ja useita sivutekeleitä sisältävän saagan parhaana pelinä. Nyt, 23 vuotta alkuperäisen mestariteoksen julkaisun jälkeen, pelaajat pääsevät vihdoin tallustelemaan Midgarin slummien ikonisten romukasojen keskellä Final Fantasy 7 Remaken julkaisun myötä.
Vihdoinkin kuvitteellisen planeetan kohtalo on siis ratkaistavissa uusimman sukupolven grafiikoilla ja konsolilla! Paitsi, että ei ole. Final Fantasy 7 Remaken nyt julkaistu setti kattaa nimittäin ainoastaan tarinan ensimmäisen osan: Seikkailun Midgarissa ja sieltä pakenemisen. Alkuperäisessä pelissä tämän pätkän pelaaminen kesti viitisen tuntia, mutta Remakessa tätä osaa on pidennetty ja kasvatettu noin 40 tunnin mittaiseksi kokemukseksi. Lavennus ja levennys ovat osittain ihan tervetullutta, mutta se syö kieltämättä hieman peli-intoa, että uudelleentekele julkaistaan episodipohjaisena, ja Gaian avoimen maailman seikkailut starttaavat vasta joskus määrittelemättömässä tulevaisuudessa.
(kuva: Square Enix)
Kaikkien aikojen ikonisimpiin JRGP:ihin kuuluvan ja rakastetun pelin tekeminen alusta asti uusiksi ei varmasti ole ollut helppo homma. Pelkkä ajatus siitä, että joku vetäisi pelin vihkoon ja vääntäisi sen kasaan vasemmalla kädellä, saa fanipojan hermot kireälle ja sormet syyhyämään näppäimistöllä palautesähköpostin kirjainten vilistäessä näytöllä ja silmissä. Siksi Final Fantasy 7 Remakeen onkin vaikea suhtautua neutraalein ajatuksin. Tunnetta ja menneisyyttä on vain niin paljon. Jos nostalgian sinetöimän “ei muutoksia”-fiiliksen kuitenkin yrittää sulkea mielestään. ja peliä ainakin yrittää tarkastella ihan tuoreelta pohjalta, niin Final Fantasy 7 Remake osoittaa olevansa… sanotaanko keskiverto, epätasapainoinen ja huonosti rytmitetty rymistely.
Pelin tarinan ollessa jo 23 vuotta vanha, sitä ei varmaankaan tarvitse sen kummemmin käsitellä. Kerrottakoot, että pääpiirteittäin taustalla rullaava stoori on juuri samanlainen kuin ennenkin. Mukaan on nakattu mausteeksi aimo annos sivutehtäviä ja minipelejä, joista suurin osa on suoraan sanottuna ihan täyttä ryönää. Mukaan on ympätty muun muassa tanssipelejä ja muuta japanilaishenkistä “kawaii”-ilottelua.
(kuva: Square Enix)
Toisinaan taas sen sijaan, että pysyttäisiin suoraan asiassa ja käsillä olevassa tilanteessa, katsellaan ja kuunnellaan muun muassa, kuinka Aerith (Pohjois-Amerikkalaisittain Aeris), Jessie ja Tifa flirttailevat vuoron perään Cloudin kanssa. Kaikki tämä kikkailu ja näppäily syö pohjaa muutoin niin raadolliselta ja vakavamieliseltä tarinalta, sillä yksikään söpöilyhetki ei anna oikeastaan lainkaan tarinallista lisäarvoa. Ne myös rikkovat ikävästi rytmiä, sillä kun vihdoin päästään vauhtiin ja koluamaan paikkoja, niin äkkiä ollaankin taas kuuntelemassa minuuttien ilottelua siitä, miten “Cloud sun ‘rautakanki takapuolessa’-ryhti on niin söpöä, mutta pitäiskö sun rentoutua vähän?” ja tanssahtelemassa yökerhon lavalla rytmipelin muodossa.
Välillä sitten tehdään jotain sivutehtävää tai kerätään taisteludataa uusia materioita varten. Sivutehtäviin ei ole käytetty juurikaan mielikuvitusta, sillä oikeastaan kaikki uusintaversion oheisjuonteista kulkevat samaa latua. “Olen nähnyt monsterin tuolla. Voitko piestä sen?” ja sehän piestään. Sitten palataan takaisin tehtävänantajan luokse ja kerätään palkkio monsun kurmotuksesta. Ja sama toistuu.
Myös yksi alkuperäisen pelin hienouksista - harvinaisen materian löytäminen ja kehittäminen pikkuhiljaa, vaivalloisesti ja hitaasti paremmaksi - loistaa poissaolollaan, sillä materiaa puskee koko ajan sisään ovista ja ikkunoista. Jopa niin paljon, että loppua kohti ei jaksa enää edes välittää, että mitä kaikkea möykkyä on päällä taisteluihin mennessä.
(kuva: Square Enix)
Taistelusysteemiä on myös muutettu radikaalisti alkuperäisen pelin vuoropohjaisesta systeemistä enemmän reaaliaikaiseen ja FF15-tyyliseen suuntaan. Pahaksi onneksi tämä muutos on pelille vähemmän edullinen. Hahmoilla on kyllä omat, alkuperäisestä pelistä tutut, Active Time Battle (ATB) -mittarinsa, jotka luovat jonkinlaista näennäistä vuoropohjaisuutta. Niiden ulkopuolella sitten näpytellään lyöntinappia, väistellään, torjutaan ja käytetään jokaiselle hahmolle uniikkeja kykyjä. ATB-mittarin täytyttyä pääsee sitten heittelemän materioihin sidottuja taikoja ja käyttämään summoneita, tai hakkaamaan porukkaa aseiden kylkiäisinä opituilla taidoilla.
Taisteluiden reaaliaikaisuudesta johtuen pelaajan pitää myös vaihdella kulloinkin ohjattavaa hahmoa kaiken aikaa, sillä tekoälyn ohjaamat kaverit eivät osaa tehdä yhtään mitään tarpeellista taisteluiden aikana. Toki tietokonehahmot jakelevat vihollisiin myös osumia, mutta ne ovat liian usein huonosti ajoitettuja. Hahmojen jatkuva vaihtelu sekoittaa sekin pakkaa huonolla tavalla. Paljon asioita tapahtuu koko ajan ja kaikkea tuntuu olevan vähän liikaakin, sillä koko taistelusysteemiä leimaa kokoaikainen kaoottisuus, enkä huomannut kertaakaan nauttivani yhdestäkään taistelusta.
Taistelumekaniikat saa kyllä lähemmäksi alkuperäistä vaihtamalla asetuksen “automatiikalle”, jolloin pelaajan täytyy huolehtia vain taikojen ja skillien viskomisesta, mutta tällöin taisteluiden vaikeustaso asettuu aivan liian helppolle tasolle. Peli huolehtii tässä tapauksessa oikeastaan kaikesta torjumisesta väistelyyn ja lähitaisteluun. Taistelujen ajaksi voi oikeastaan täysin huoletta lähteä tällöin vaikka käymään kahvilla - niin helppoja ne ovat.
(kuva: Square Enix)
Graafisesti Midgarin slummit ovat sentään hyvin tehty ja toimiva kokonaisuus. Tuttujen maisemien uudelleenrakennus on tehty ajatuksella, vanhaa vaalien ja sopivasti uutta lisäten. Slummit näyttävät slummeilta ja kaupungin ylemmät osat siisteiltä urbaaneilta lähiöiltä. Niin sivu- kuin päähahmotkin näyttävät uudessa uljaassa ulkoasussaan juuri sellaisilta kuin heidän pitääkin ja animointi on viimeistä piirtoa vaille täydelliseksi hiottu. Miinuksena täytyy kuitenkin mainita lokaatioiden putkimaisuus ja pieni koko, sillä vaikka Midgariin on pyritty luomaan tilan tuntua, niin paikasta toiseen juostaan käytännössä joka kerta suoraa reittiä eikä sivupoluille eksy edes vahingossa.
Final Fantasy 7 Remake on kokonaisuutena kaksijakoinen kokemus. Toisaalta on aivan älyttömän hienoa päästä taas vanhoihin ja rakkaisiin maisemiin, jotka on ryyditetty uuden sukupolven grafiikoilla. Toisaalta taas pelkkä graafinen uudistus olisi riittänyt, sillä pelissä on todella paljon outouksia, minkä lisäksi siihen lisätyt ja muuttuneet ominaisuudet tuntuvat turhilta ja vääriltä. Vanhoille pelaajille peli on siis ristiriitainen tapaus, sillä jokin tuntuu koko ajan olevan pielessä.
Peliin vasta nyt tutustuville tarjolla taas on tarinallinen susi, sillä kyseessä on täysimittainen ja -hintainen peli, joka sisältää vain eeppisen tarinan alkupätkän. Kunhan pelin tarina saadaan nuijittua kokonaisuutena pihalle, niin uusi pelaajasukupolvi saa kuitenkin pelattavakseen ja koettavakseen ainakin yhden parhaista tarinoista videopelien historiassa.
Final Fantasy 7 Remake julkaistiin Playstation 4:lle 10.huhtikuuta.
Lue myös: Semiahdistavaa kuumottelua - Arvostelussa: Resident Evil 3 Remake (PC)
Lue myös: Game of Thrones -kaunotar kiinnostui uudesta alasta, fanit ihastuivat: "Sinusta tulisi megatähti!"
