Kuva: Cyanide Studios
"Ihmissuden tylpät hampaat" - Arvostelussa: Werewolf: The Apocalypse - Earthblood (PC)
World of Darkness -roolipelimaailmaan pohjautuva Werewolf: The Apocalypse - Earthblood asettaa pelaajan valitettavan tylppähampaisen ihmissuden saappaisiin.
World of Darkness -maailma on tullut viime vuosikymmeninä videopelaajille tutuksi lähinnä vampyyrien temmellyskenttänä, mutta hyvänä uutisena niille, jotka ovat odottaneet ihmissusien maihinnousua, Cyanide Studios tuo viimein pelaajien ulottuville ihmissusiin keskittyvän Werewolf: The Apocalypse -pelisarjan. Ihmissusisaagan edellinen peli Heart of the Forest oli enemmän visuaalinen novelli, mutta tällä kertaa pelaaja pääsee hyppäämään ihmissuden tassuihin Earthblood-toimintaroolipelin myötä.
World of Darkness on pohjimmiltaan äärimmäisen mielenkiintoinen maailma, jossa hirviöt asuttavat maailmaa ihmisten rinnalla. Vampire: The Masquerade lienee tästä maailmasta se tunnetumpi haara, mutta myös Werewolf: The Apocalypse pyörii samassa, tummassa roolipeliympäristössä. Werewolfin maailmassa isot maailmanlaajuiset yritykset lypsävät maapalloa tyhjäksi sen rikkauksista, ja henkimaailman kanssa yhteistyössä toimivien ihmissusilaumojen tehtävänä on pysäyttää megakorporaatioiden korruptio keinolla millä hyvänsä. Hurme siis virtaa ja raajat irtoavat ruumiista. Periaatteessa pelin päähahmo Cahal ja hänen laumansa ovat siis ekoterroristeja, joilla on jalo tavoite ja kyseenalaiset keinot paremman maailman saavuttamiseksi.
Kolmannesta persoonasta kuvattu Werewolf: The Apocalypse - Earthblood istuttaa pelaajan Fianna-laumaan kuuluvan Cahal-nimisen ihmissuden saappaisiin. Heti pelin kärkeen Cahal kokee Endron korporaatiota vastaan suunnatun sabotointitehtävän aikana henkilökohtaisen tragedian, joka sysää hänet raivon valtaan ja pakottaa lopulta jättämään laumansa. Lyhyen korpivaelluksen jälkeen pelaaja palaa kuitenkin jälleen auttamaan ystäviään Endronia vastaan käytävässä sodassa. Ihmissudet nakertavat kapinallisten elkein terroriteko toisensa perään yrityksen kivijalkaa, toiveenaan saada pysäytettyä maapallon rikkauksia ahneesti käyttävä ja korruptoiva firma, ennen kuin se saa aikaiseksi jotain pysäyttämätöntä.
(kuva: Cyanide Studios)
Tarinallisesti peli ei osaa juurikaan yllättää tai koukuttaa pelaajaa. Suurkorporaatio jyllää ja kapinalliset laittavat kampoihin minkä ehtivät. Peliä pelatessa on, yrityksestä huolimatta, vaikeaa kiinnostua lauman jäsenten ongelmista tai persoonista millään tavalla. Dialogeissa on kyllä mahdollista valita hahmoille jutellessa useampiakin vastausvaihtoehtoja, mutta niillä ei lopulta ole mitään merkitystä. Peli siis rullaa tarinallisesti junan lailla omia raiteitaan eikä pelaaja pysty ohjaamaan sen kulkua haluamaansa suuntaan. Osittain avoimessa maailmassa ei lisäksi ole mitään kiinnostavia tarinallisia yksityiskohtia, joten pelissä vain juostaan paikasta A paikkaan B.
Ensimmäinen asia, johon pelissä kiinnitin huomiota, on sen tekninen toteutus, joka tuntuu jääneen jonkin edellisen sukupolven graafiselle tasolle. Pelin hahmomallinnus, päähahmo Cahalia lukuunottamatta, on kuin pienellä budjetilla tehtyä, köpön näköistä ja tönkköä, animaatioiden rullatessa ruudulle jäykkinä ja epäuskottavina. Maailma ja sen tekstuurit sentään ovat ainakin osittain tarkkoja ja yksityiskohtaisia, mutta kaikkea leimaa graafinen tuulahdus jostain viiden vuoden takaa. Lokaatiot toistavat itseään ja maailma on avoimilta osiltaankin pieni. Onneksi peli kuitenkin rullaa hyvin eikä kaatuile tai nyi juurikaan, mutta mitään graafista ilotulitusta Werewolfilta on turha odottaa.
Peli nojaa tehtävien aikana vahvasti hiippailumekaniikkoihin, joiden avulla edetään alueelta toiselle, Endronin palkollisia huomaamatta listien ja lokaatioita sabotoiden. Hiippailu Cahalin ihmisruumiissa sekä vaikeammin havaittavassa ja nopeammin liikkuvassa susiformissa on hauskaa puuhaa. Vihollisten partiointireittien tarkkailu ja hiljaisten tappojen suunnittelu saa pelaajan tuntemaan itsensä saalistajaksi saaliiden keskellä. Silloin tällöin rusautellaan niskoja rikki ja toisinaan ammutaan huoneen toisella puolella tarkkaileva vartija jalkajousella kuoliaaksi. Mekaniikat ovat valitettavasti varsin perinteisiä ja yllätyksettömiä, eikä niissä ole tarpeeksi variaatiota, joten ne alkavat pelin loppua kohti maistua puulta.
(kuva: Cyanide Studios)
Jos homma menee pieleen, ja viholliset bongaavat Cahalin hiippailemasta tiluksiltaan, ihmissusi ottaa pelaajasta vallan, ja alkaa hurmeinen ja kaoottinen taistelu, jossa pelaaja on lähes poikkeuksetta kuin jumala kuolevaisten keskellä. Nämä kaoottiset taistelut ovat aluksi mielekästä puuhaa, mutta alkavat lopulta kärsimään samasta ilmiöstä kuin hiippailukin.
Taisteluun on yritetty tuoda syvyyttä ja variaatiota esimerkiksi antamalla Crinosille (ihmissusimuoto) käyttöön kaksi erilaista stancea, raskaampi ja kestävämpi sekä nopeampi ja heikompi, mutta niiden välillä vaihtaminen tuntuu enemmän pakkopullalta kuin taktiselta variaatiolta. Lisäksi viholliset eivät tunnu pelkäävän lainkaan, vaikka pari-kolmesataa kiloinen ihmissusi kuolaa ja ärjyy aivan niiden nokan edessä, vaan seisoskelevat paikoillaan ammuskelemassa, mikä syö paljon immersiosta.
Ainoat todelliset haasteet läpipeluun aikana ovat pelin pomoviholliset, jotka ovat haastavampia ja suurempikokoisia kuin normivihut. Bossimatsitkaan eivät kuitenkaan eroa taistelumekaniikoiltaan millään tavalla normipelistä, vaan taistelut kulkevat samaa rataa, mutta tällä kertaa kestävämpää ja nopeampaa vihollista kurmottaessa. Bosseja pieksemällä ja tehtäviä tekemällä kerätään "spirit pointseja", jotka toimivat pelin kokemuspisteinä. Niillä kehitetään hahmoa ostamalla uusia skillejä varsin suppeasta valikoimasta. Pelissä myös pärjää ilman uusien kykyjen avaamistakin, eikä mielenkiinnottomasta valikoimasta tullut juurikaan availtua hiippailua edistäviä kykyjä enempää.
Peli tuntuukin loppujen lopuksi kiertävän samaa itseään toistavaa kehää. Se johtuu siitä, että niin pelin alueet kuin vihollisetkin ovat lähes toistoja toisistaan. Pelissä on myös vaikea ottaa niin pahasti turpaan, että Cahal menettäisi henkensä - siitäkin huolimatta, että osa vihollisista käyttää aseissaan hopealuoteja, jotka estävät ihmissutta parantamasta itseään mähinän keskellä.
Kaiken kaikkiaan Werewolf: The Apocalypse - Earthblood on valitettavan suppea pelikokemus, jonka taistelumekanismit jättävät paljon toivomisen varaa. Ihmissuden hampaat jäävät tällaisenaan turhan tylpiksi. Siinä ei ole tarpeeksi tarttumapintaa, että se nousisi keskinkertaisen toimintapelin yläpuolelle. Peli on jäänyt teknisesti menneen videopelisukupolven tasoiseksi tekeleeksi, jonka maailmassa ja asetelmissa olisi ollut potentiaalia parempaankin. Hiotumpaa ihmissusipeliä odotellessa.
Werewolf: The Apocalypse - Earthblood julkaistiin konsoleille ja PC:lle 4. helmikuuta 2021
Lue myös: Kultaisia saaria pelastamassa - Arvostelussa: Immortals Fenyx Rising (PC)
Lue myös: "Kankeaa nostalgiaa" - Arvostelussa: Scott Pilgrim vs. The World: The Game (PC)
