Kuva: Ubisoft
"Paratiisin tappava tylsyys" - Arvostelussa: Far Cry 6 (PC)
Far Cry -pelisarjan kuudes osa on kaunis, mutta sitä leimaa Ubisoftin avoimen maailman kirous.
Muutaman vuoden kuluttua 20-vuotispäiviään viettävä Far Cry -pelisarja on edennyt jo kuudenteen numeroituun osaansa Ubisoftin julkaistua Far Cry 6:n lähes kaikille moderneille alustoille. Valtavaksi ilmiöksi kasvanut pelisarja on menneisyydessä ammentanut toiminnantäyteistä sisältöään kuvitteellisista paratiisisaarista, veritimantein kyllästetyistä konfliktialueista Afrikassa ja jopa tuhansia vuosia sitten eläneistä kivikauden ihmisistä.
Pelisarjan kuudes osa vie pelaajat Karibialla sijaitsevalle, Kuubasta selkeästi vaikutteita ottaneelle, paratiisisaari Yaralle. Saarta hallitsee Giancarlo Espositon näyttelemä diktaattori Antón Castillo, joka alistaa ja orjuuttaa kansaansa syöpälääkkeenä käytettävän, tupakkakasvista johdetun Viviro-tuotteen viljelyn verukkeella. Vivirosta lupaillaan saaren talouden ja elämän vakauttajaa, mutta Castillon keinot tämän vakauden saavuttamiseksi hiertävät monilla syystäkin vastaan.
(kuva: Ubisoft)
Kapinallinen Libertad-ryhmittymä yrittää syöstä diktaattorin vallasta ja siirtää ohjat takaisin kansan kouraan. Tämähän ei tietenkään diktaattorille ja tämän takapuolennuolijoille sovi, joten konflikti on ilmeinen. Pelaajan ohjastama, entinen Yaran armeijan upseeri, Dani Rojas liittyy väkivaltaisten sattumusten kautta Libertadin riveihin niittämään nurin Castillon sotilaita oikealla ja vasemmalla. Ja sitä oikeaa ja vasenta muuten riittää.
Far Cry 6:n maailmana toimiva Yaran saari on ihan valtavan kokoinen paratiisisaari, jossa riittää nähtävää ja tehtävää. Saari on jaettu useampaan eri alueeseen, jotka kaikki ovat tavalla tai toisella toisistaan eroavia. Toisilla alueilla tallustellaan vyötäröä myöten suossa, ja toisilla taas kiipeillään korkeille huipuille auringonlaskuja ja nousuja tiirailemaan. Yleisesti ottaen saari on löysemmilläkin asetuksilla äärimmäisen nätin näköiseksi tehty eikä alueiden arvattava samankaltaisuus ole ihan niin ilmeistä kuin voisi luulla. Kyläpahaset ja muut asujaimistosta kielivät sivilisaation rippeet ovat toki toistensa kaltaisia, mutta se ei menoa haittaa.
(kuva: Ubisoft)
Tekemisen puolelta Yara pitää sisällään runsain mitoin aktiviteetteja. Löytyy ralleja, löytyy aikaa vastaan ajettavia tarvikkeidenhakureissuja, löytyy kukkotappeluja, löytyy kätkettyjä aarteita - joita on muuten oikeasti mukava etsiä - ja sen sellaista. Saarelle on lisäksi ripoteltu muun muassa erilaisia sotilaslokaatioita tiesuluista ilmatorjuntatykkeihin ja linnakkeisiin. Näitä sitten, kuten arvata saattaa, vallataan ja otetaan Libertadin haltuun. Konkreettisesti sotilaslokaatioiden valtaaminen vaikuttaa muun muassa siten, että alueiden ilmatila vapautuu lentelylle, kun sitä valvovan IT-tykin räjäyttää tuusannuuskaksi.
Se räjäyttely ja muu tuusailu ja nuuskailu puolestaan ovat ainakin alkuvaiheessa peliä "ihan ok" viihdettä. Headshotit ovat oikeasti headshotteja ja niitä viljellään jatkuvalla syötöllä vihollis-sotilaisiin. Pelin taistelut nojaavat niihin lopulta vähän liikaakin ja viimeistään siinä vaiheessa, kun jokaisessa pelaaja hallussa olevassa aseessa on äänenvaimennin, toiminta menee jopa hiiviskelyn puolelle. Tätä jaksaa kyllä aikansa, mutta lopulta kaikki taisteleminen on puuduttavaa ja itseään toistavaa huttua, ja taisteluita alkaa välttelemään parhaansa mukaan. Toiminnallisessa räiskintäpelissä tämä ei ole hyvä asia.
(kuva: Ubisoft)
Kaverina pelaajalla ovat edellisistä pelisarjan osista tutut eläinkaverit, Amigot, jotka paitsi kurmottavat pahaa-aavistamattomia vihollisia alligaattorin hampaillaan niin myös nuuskivat koiran kuonollaan ympäristössä olevia resursseja, joita sitten käytetään isompien piilopaikkojen paranteluun ja esimerkiksi aseiden kustomointiin. Amigojen tekoäly ei ole mistään parhaasta päästä ja niitä ei saa edes nostetuksi mukaan pelin ajoneuvoihin, joten liikkeelle lähtiessä tulee pakostakin väisteltyä söpöä Chorizo-koiraa.
Tukikohtiin saa ostettua fast travel -verkostoja sekä ase- ja metsästyskauppoja, joista ensiksi mainittu on kaikkein pätevin ja tärkein saaren valloitusta ajatellen. Kustomoinnin puolella vaihtoehtoina ovat puolestaan erityyppiset ammukset, tähtäimet sekä lippaat, ynnä muut sellaiset. Pelinkehittäjät hehkuttavat aseiden kustomointisysteemiä rajoja venyttävän innovatiiviseksi, peliä mullistavaksi ja jopa taitopuut korvaavaksi spektaakkeliksi, mutta todellisuudessa koko lysti on varsin suppeaa ja jo monta kertaa aiemmin nähtyä.
(kuva: Ubisoft)
Aseita saa kantaa mukanaan neljää erilaista sekä Danin selässä reppuna kulkevaa “Supremoa”. Supremot puolestaan ovat tuhovoimaltaan kompakteja laitoksia, jotka sylkevät ohjusta, liekkiä tai myrkkypilviä vihollisten niskaan. Supremojen käyttämisessä on oma mekaniikkansa ja niitä voi käyttää vain supremomittarin täytyttyä, mikä on hyvä asia, sillä niissä on niin paljon tuhovoimaa, että ne tuntuvat toisinaan jopa huijaukselta. Erilaisia aseita avataan ostamalla tai saarelta piilotettuna, Supremoja puolestaan ostetaan tuhottavilta IT-tykeiltä löytyvillä uraanihippusilla.
Aiemmin mainittua taistelemisen monotonisuutta Supremotkaan eivät valitettavasti korjaa. Aseissa itsessään on toki variaatiota, mikä tekee taistelemisesta mielekkäämpää, mutta kun yhden toimivan kombon on löytänyt, niin uuden aseyhdistelmän käyttöönottossa on oma kynnyksensä. Pelissä ei ole edes erillistä taitopuuta, jota täyttämällä erityyliset pelaajat saisivat peliinsä vaihtelua.
(kuva: Ubisoft)
Far Cry 6:a vaivaa mainitun monotonisuuden suhteen pahimmanlaatuinen ongelma. Pelisarja on yksinkertaisesti edennyt niin pitkälle ja kasvanut niin suureksi, että sen on lähes mahdotonta irrottautua jo koetusta ja innovoida itseään tarpeeksi, että pelistä saisi irti mitään uudenlaisia fiiliksiä. Se on niin sanotusti “sitä samaa vanhaa”.
Peliä pelatessa tietää aivan satavarmasti pelaavansa Far Cry -peliä. Vaikka peliin onkin lisätty siipipukua, erikoisia ajoneuvoja, Supremo-mekaniikkoja ja uudenlaisia hienoja lokaatioita, niin silti sen parasta antia ei ole pelin tarina, räiskiminen ja ylipäätään pääjuonen tehtävien tekeminen, vaan sivujuonteena toimivien aarteiden etsiminen ja niiden takana olevien tarinanrippeiden lukeminen ja avaaminen. Eli siis sivutehtävien random-kohtaamiset ja erikoiset hahmot ja heidän kohtalonsa. Se on sääli.
Ubisoftin avoimen maailman pelien kaava on nykyisin niin loppuun asti mietitty, tuotettu ja kehitetty, että se on alkanut syömään itseään siinä määrin, että jokainen Ubisoftin viimeisen viiden vuoden aikana tuotetuista peleistä muistuttaa tavalla tai toisella toisiaan. Seikkaa voisi joka kutsua kiroukseksi. Tämä liiallinen tuttuuden tunne vaivaa myös Far Cry 6:a jopa siinä määrin, ettei pelin tarina huikeista roolisuorituksistaan huolimatta jaksanut kaapata mielenkiintoani tarpeeksi, vaan huomasin joutuvani pakottamaan itseni pelaamaan peliä aika-ajoin. Edellisiä pelejä pelanneet tietävät tasan tarkkaan mitä pelissä kulloinkin tulee tapahtumaan, ja mitä vaaditaan, että uudet alueet avautuvat ja tarina aukeaa taas yhden askeleen verran.
(kuva: Ubisoft)
Tämä on valitettava totuus, joka leimaa Far Cry 6:n huonoksi peliksi, vaikkei se sitä kenties olekaan. Paratiisi on paratiisi, mutta se on paitsi tappava niin myös tylsä. Pelissä on hauskat ja viihdyttävätkin vaiheensa, mutta ne ovat lopulta aika vähissä. Uskoisin, että pelin pelaaminen co-opina kaverin kanssa on avain sen parissa viihtymiseen, jos kaverin vain saa sitoutumaan pelin pariin sen vaatimaksi ajaksi. Pelin läpäiseminen oheishärpäkkeineen vie pelaajalta nimittäin reippaasti päälle 60 tuntia aikaa. Pelkän pääjuonen juoksee tosin läpi noin 20 tunnissa.
Far Cry 6 julkaistiin PC:lle sekä uusimmille konsoleille (Switchiä lukuunottamatta) 6. lokakuuta 2021.
Lue myös: "Kankeaa nostalgiaa" - Arvostelussa: Scott Pilgrim vs. The World: The Game (PC)
Lue myös: "Itseään toistavaa puuroa" - Arvostelussa: Necromunda: Hired Gun (PC)
