Kuva: Guerilla Games
"Kielletyn lännen kutsu" - Arvostelussa: Horizon Forbidden West (PS5)
Guerilla Gamesin työstämä ja tuoreen konsolisukupolven odotetuimpiin julkaisuihin kuuluva Horizon Forbidden West lunastaa pelaajien odotukset ollen tyydyttävä ja tasapainoinen jatko-osa viisi vuotta sitten julkaistulle Zero Dawnille.
Edellisen konsoligeneraation ehkä yllättävimpiin menestystarinoihin lukeutuva Horizon Zero Dawn saa vihdoin jatkoa tarinalleen, kun Horizon Forbidden West julkaistaan tuoreimmalle konsolisukupolvelle. Playstation 5 -yksinoikeuspeli näkee päivänvalonsa viisi vuotta sen jälkeen, kun pelisarjan edellisen osan tarina sai päätöksensä. Tuolloin koneiden valtakuntaan sukeltaneet pelaajat ihastuttanut pelin pääsankaritar Aloy, liekkitukkainen konekuiskaaja, hyppää jälleen teräksisen ratsunsa selkään ja karauttaa pelastamaan maailmaa kauas, kauas, kielletyn lännen suuntaan.
Zero Dawnin hyvin kirjoitetun kasvutarinan myötä karaistuneen, aikuisemmaksi ja itsevarmemmaksi kasvaneen, Aloyn tarina lähtee Forbidden Westissä liikkeelle siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Niille, jotka ovat ehtineet vuosien vieriessä unohtaa Horizonin tarinan, tarjoillaan lähes pelin startiksi lyhyttä keskustelumuotoista “tapahtui edellisessä osassa” -tyylistä recappia ensimmäisestä pelistä tuttujen tärkeiden hahmojen kanssa. Kertaus on myös tarpeen, sillä ainakin itse olin jo autuaasti unohtanut viisi vuotta sitten julkaistun Zero Dawnin juonenkulusta tärkeitäkin elementtejä, ja Forbidden West viittaa tarinassaan jatkuvasti pelisarjan edellisen osan tapahtumiin.
(kuva: Guerilla Games)
Pian kertauksen, pelimekaanisten tutoriaalien ja uusien elementtien esittelyjen jälkeen, pelaaja löytääkin itsensä jo tyystin uusista maisemista – kielletystä lännestä – samoilemasta kalliomuodostelmien ja koneenruhojen keskeltä ja etsii mystisen kasveja tuhoavan vitsauksen lähdettä ja jo tuhoutuneeksi luullun Gaia-tekoälyn kopiota. Länsi muuttuu hyvinkin nopeasti kielletystä sallituksi, kun pelimaailmaa täplittävissä leireissä elelevät alkuperäiskansojen heimot oppivat tunnistamaan Aloyn Meridianin kaupungin pelastajaksi ja sallivat tämän läpikulun maillaan.
Forbidden Westin tarinallinen anti avautuu mielenkiintoisesti pala palalta, avaten mysteerin toisensa perään ja herättäen samalla uusia kysymyksiä vanhojen rinnalle. Käsikirjoitus on taidokkaasti kirjoitettu ja mielenkiinto varsinkin suuremman linjan tarinaan pysyy pelin hallussa koko ajan. Sivutehtävät ovat toisinaan höttökamaa, mutta kyllä sieltäkin niitä isompia onnistumisia löytyy.
Yksi enemmän tai vähemmän toistuva elementti pelien välillä ovat erilaiset maastosta kerättävät metalliset “kukkaset” tai muut menneeseen aikaan viittaavat, raunioista löytyvät piilotetut esineet, jotka avaavat jonkin verran pelin taustatarinaa. Niiden kerääminen ei – kuten ei ensimmäisessäkään pelissä – kuitenkaan anna pelaajalle oikeastaan mitään merkittävää varustetta tai mielenkiintoista loottia. Mikä on sääli. Olisi mukavampi penkoa salaisuuksien viemäreitä, jos palkkiona olisi jotain uniikimpaa saalista.
(kuva: Guerilla Games)
Valitettavasti läntiset maat eivät muutenkaan tarjoa hirvittävän silmiähiveleviä maisemia pelaajan tutkailtavaksi kuin vasta pelin myöhäisemmässä vaiheessa, ja kellertävän kaikki sävyt tulevat varsin tutuksi pelin pitkällä alkupätkällä. Kaukaa kallioilta katsellessa auringonlaskun säteet maalaavat toki kaunista kuvaa pelinäytölle, ja graafisesti peli on oikeinkin kelpo kampe varsinkin pelin korkeimmilla graafisilla asetuksilla ray tracingin myötä. Grafiikka-asetuksissa pelaajalla on jälleen kaksi vaihtoehtoa: 60fps hieman löysemmillä grafiikoilla tai 30fps täysillä ray tracing -efekteillä. En rehellisesti sanottuna nähnyt näiden välillä kovinkaan merkittävää eroa vesistöjä ja muita heijastavia pintoja katsellessakaan – ja 30fps ruudunpäivitys on silkkaa hirveyttä – joten 60fps lienee se kaikkein paras vaihtoehto tätäkin peliä pelatessa. On toki hyvä, että vaihtoehtoja on.
Taidesuuntaukseltaan lännen erämaat ovat kuitenkin lähempää tarkasteltuna suurelta osin lopulta varsin kolkkoja kiviröykkiöitä, joiden suurimpina värillisinä valopilkkuina toimivat ehdottomasti ihmisten rakentamat teltta- ja hökkelikylät. Tästä ei saisi rokottaa pisteitä, sillä tämä oli ilmeistä jo pelisarjan ensimmäisessä osassa ja on osa pelin visuaalista suuntausta. Maisemien ankeuteen on myös selityksensä pelin loressa ja “maailmanlopussa”, ja niihin kyllä tottuu kriittisinkin silmä varsin hyvin. Se ei kuitenkaan poista sitä vaikutusta, että varsinkin pelin alkupätkän ankeuden vuoksi pelimaailmassa liikutaan vain paikasta A paikkaan B mahdollisimman nopeasti ja fast travel -vaihtoehto on ahkerassa käytössä.
(kuva: Guerilla Games)
Pelimekaanisesti Forbidden West on lähes toisinto edeltäjästään. Aloy osaa kiipeillä kallioisilla jyrkänteillä vaivatta, käyttää uutuutena esiteltävää tarttumakoukkua varsin näppärästi ja omistaa myös muunlaisia uusia vimpaimia maastossa kulkemiseen. Mitään ratkaisevan uutta ja ihmeellistä peli ei kuitenkaan tällä saralla tarjoa. Zero Dawnissa onnistuttiin jo naulaamaan hahmon kanssa liikkuminen varsin nappiin, joten parannettavaa ei liiemmin ollut. Uusien liikkumista helpottavien työkalujen myötä matkusteluun tulee sentään jonkun verran uutuudenviehätystä, mutta… avoimen maailman peli on avoimen maailman peli. Tämä resepti on jo aikaa sitten saatu kasattua nykymuotoonsa.
Se, mikä Zero Dawnissa oli aivan valtavan hyvin tehtyä, ja mitä Forbidden Westissä on viilattu vieläkin paremmaksi, ovat erilaiset oikean maailman eläimistä inspiraationsa saaneet koneet. Suurin osa edellisen osan roboteista on jätetty jälkeen ja Guerilla Games on luonut niiden tilalle runsaasti uusia, erilaisia konetyyppejä. Jokainen kone liikkuu erilailla, toimii erilailla ja taistelee erilailla, ja niitä on ilo katsella ja kokea. Heikkojen ja vahvojen kohtien tasapaino on jokaisen konetyypin kohdalla loppuun asti mietitty ja se tekee taisteluista eeppisempiä.
(kuva: Guerilla Games)
Taisteluissa piileekin kuitenkin Forbidden Westin suurin heikkous. Pomotaisteluita lukuunottamatta taistelut ovat nimittäin varsin kömpelöitä. Ensinnäkin pelissä on kymmeniä erilaisia aseita jotka tekevät kaikki erilaista vahinkoa erilaisilla ammuksilla. Tämä mahdollistaa toki pelaajan kannalta mielenkiintoa kohottavia taktisia ratkaisuja, mutta kun taistelun tuoksinassa pitää käydä kaivamassa valikoiden kautta inventarion syövereistä se yksi ase, joka tekee jäävahinkoa ja joka on vihollisen heikkous, niin se syö pelistä kaiken rytmin pois. Tämän lisäksi aseilla tähtääminen on hidasta ja Aloyn hallussa oleva keihäs tekee minimaalisen määrän vahinkoa eikä siitä tunnu olevan juurikaan hyötyä muutoin kuin hiippailemalla tehtävissä yhden lyönnin tapoissa.
Kaiken kaikkiaan Horizon Forbidden West on taisteluidensa tönkköydestä huolimatta hyvin tasapainoinen ja tyydyttävä jatko-osa Playstation 4 -aikakauden parhaimpiin avoimen maailman seikkailupeleihin lukeutuvalle Horizon Zero Dawnille. Se parantaa oikeastaan kaikessa, mikä aiheutti edellisessä osassa parranpäristelyä, tekee asioita isommin ja enemmän, mutta jättää myös pieniä murheenkryynejä pelaajien murheiksi. Mutta vain pieniä, sillä lopputulos on varsin viilattu kokonaisuus.
Pelin suurin miinus pelaajakunnan näkökulmasta on ehdottomasti se, että se on Playstation 5 -yksinoikeuspeli, mutta odotettavissa on, että peli julkaistaan PC:llekin tulevaisuudessa, mikäli Zero Dawnin luomat askelmerkit pitävät paikkansa ja Sony jatkaa valitsemallaan tiellä. Milloin tämä tapahtuu, sitä on vaikea arvioida. Zero Dawnin kohdalla se otti noin kolme ja puoli vuotta, kun taas God of Warin kohdalla PC-käännöksen julkaisusa lähes neljä. Playstation 5:n saatavuusongelmat saattavat tosin vauhdittaa PC-käännöksen julkaisua, mutta tämän näyttää vain aika.
Lue myös: "Iskee kuin viidakkoveitsi zombien kalloon" - Arvostelussa: Dying Light 2: Stay Human (PC)
Lue myös: Vuosi uutta konsolisukupolvea - Testissä: Sony Playstation 5
