Kuva: Tango Gameworks
"Tokiolainen kummitustarina" - Arvostelussa: Ghostwire: Tokyo (PS5)
Ghostwire: Tokyo on loppuratkaisuunsa asti otteessaan pitävä seikkailu, jonka suurimmat koukut ainakin allekirjoittaneelle olivat japanilaiseen mytologiaan pohjaavat lyhyetkin aavetarinat.
Japanilaisen Tango Gameworksin työstämä Ghostwire: Tokyo on erikoinen peli. Se sisältää ripauksen Shinji Mikamin (Resident Evil, The Evil Within) taikaa, mutta jää taustavaikuttajansa nimekkäästä olemuksesta huolimatta kauaksi selviytymiskauhugenrestä.
Se saattaa olla monille pelaajille juuri tästä syystä pettymys, sillä Tango Gameworksin edelliset isot pelit ovat juurikin tuon genren eliittiin kuuluvat The Evil Within sekä tämän jatko-osa. Jos tämän unohtaa ja lähtee matkaan avoimin mielin, niin Ghostwire osoittautuu malliesimerkkiksi lajityyppinsä hyvin toteutetuista ratkaisuista ja on myös näteimpiä, mutta myös visuaalisesti häiritsevimpiä puhtaasti uuden konsolisukupolven pelejä, joka iskee varmasti kenelle tahansa haamutarinoista säväreitä saavalle pelaajalle.
(kuva: Tango Gameworks)
Tokio on autioitunut. Sen tyhjillä kaduilla lojuu tuhansittain vaatemyttyjä, jotka ovat kuin pudonneet niille sijoilleen niiden sisällä olleen ihmisen ruumiin kadotessa tyhjyyteen. Pelaaja hyppää näistä asetelmista onnettomuuteen joutuneen Akiton saappaisiin pelin toisen protagonistin, KK:ksi kutsutun entisen poliisin aaveen vallatessa tämän ruumiin. KK osoittautuu hyväksi tyypiksi ja ohjaa Akitoa askel askeleelta normaalista, pelokkaasta nuoresta miehestä kohti aaveita tuhoavaa ja ihmissieluja pelastavaa eksorsismikonetta. Kirjoitan tätä arvostelua spoilerivapaus etusijalla, joten en mene pelin juonenkulkuun tämän enempää. Sanottakoot kuitenkin, että se soljuu eteenpäin mukavalla rytmillä ja sisältää runsaasti toimivia japanilaistyyppisiä koukkuja ja mielenkiintoista syvyyttä.
Lokaationa sumuinen ja autioitunut Tokio on äärimmäisen mielenkiintoinen paikka. En ole metropolissa livenä käynyt, mutta voisin kuvitella, että kaupungissa päämajaansa pitävä Tango Gameworks on mallintanut Ghostwiren pelialuetta valtionsa pääkaupungista orjallisen tarkasti. Peli sijoittuu kaupungin vilkkaimpiin kuuluvaan Shibuya-kaupuginosaan ja normaalisti päivin ja öin todella aktiivinen kaupallinen erillisalue ammottaa pelaajan edessä autiona, sumuisena ja ahdistavana, aaveiden asuttamana urbaanina labyrinttina.
(kuva: Tango Gameworks)
Tätä aluetta pelaaja sitten tutkii aluksi jalan, pian kaupungin kattojen yllä loikkien. Tutkittavaa aluetta rajataan pelin alussa aiemmin mainitulla aavemaisella sumulla, jonka sisään astuessa pelaaja alkaa ottaaa vahinkoa ja menettää lopulta henkensä. Pelialueen rajaaminen on tehty sopivassa määrin ja kulloinkin laajenevaa uutta aluetta tutkii oikein mielellään kaikessa rauhassa maisemia ja rakennusten yksityiskohtia ihaillen. Tutkittavaa aluetta laajennetaan puhdistamalla kaupunkiin ripoteltuja Torii-portteja. Portit ovat tietysti vihollisjoukkojen valtaamia, ja pelaaja saa suurimman osan ajasta valita joko hiippailu- tai “urut auki” -tyylisen lähestymistavan Vierailijoiden tuhoamiseen.
Portteja avaamalla avautuvat myös lukuisat sivutehtävät, jotka avaavat japanilaisia aavemytologioita ja Tokion pulassa olevien henkien sielunmaisemaa (vitsillä sisään) niistä kiinnostuneelle pelaajalle. Erilaiset Yokait, demonit, Tengut sekä muut japanilaisten selkärankaan äidinmaidosta iskostuneet pelottelutarinat, kuten vessoissa vaanivista veitsitytöistä aina ovia kiinni muuraaviin henkiolentoihin, tulevat pelaajalle tutuksi pelin aikana ja siinä piilee mielestäni Ghostwiren kulttuurihistoriallinen suola. Jokainen Vierailija (Visitor), joka pelaajaa vastaan astelee, pohjaa itsensä jollakin tavalla japanilaiseen mytologiaan.
Huomasin ilokseni tunnistavani osan vastaan tallustelevista demoneista niiden tappavamman version esiinnyttyä aiemmin Nioh-pelisarjan peleissä. Joka tapauksessa tässä on pelaajalle ns. sivistymisen paikka, ja jos vain malttaa lukea pelin sisäisestä tietokannasta erilaisten vierailijoiden ja aaveiden kohdalta löytyvät lyhyet esittelypätkät.
(kuva: Tango Gameworks)
Yksi pelin heikkouksista ovat sen valitettavan vähäiseksi jäävät vihollistyypit. Vaikkakin sateenvarjojen kanssa kulkevat mykät slenderman-tyyppiset Rain Walkerit, päättömät koulutytöt ja -pojat sekä esimerkiksi valtavien saksien kera pelaajaa kohti hyökkivät valtavan kokoiset naisaaveet säväyttävät ensimmäisellä kohtaamiskerralla ja aiheuttavat jopa ahdistuksen tuntua, niin muutamaan kertaan niitä nähtyään, ne muuttuvat pelaajan silmissä perus tykinruuaksi, jota lanaa maihin silmäänsä räpäyttämättä. Jokaisen Vierailijatyypin (Visitor) kanssa on sama ongelma, ja peli muuttuukin loppua kohti semiahdistavasta kauhuseikkailusta enemmän puhtaaksi toimintapeliksi.
Pelaajalla on käytössään kolme erilaista taikamuotoa ilma-, vesi- ja tulitaikojen muodossa ja ne voisi mieltää kolmeksi perusräiskintäpelin asetyypiksi. Ilma on pistooli, vesi on haulikko ja tuli on raketit.Tämän yhteyden huomattuaan tajuaa nopeasti, miten peruslaatuista pelin taisteluteknisyys oikeastaan on. Aaveet räiskitään matalaksi, välillä torjutaan, revitään haavoittuvassa tilassa olevan vastustajan sielun ydin irti ja jatketaan matkaa. Loppua kohti avautuva “wired”-tila lisää vielä entisestään pelaajan tuhovoimaa ja alati kasvavat vierailijaryhmät saa entistä nopeammin räiskittyä matalaksi. Onneksi eri elementeillä varustetut hyökkäykset ovat kuitenkin sopivan erilaisia toisiinsa nähden ja niitä on tämän vuoksi mukava käyttää erilaisin variaatioin taistelun tuoksinassa.
(kuva: Tango Gameworks)
On taisteluissa toki eeppisiä huipentumakohtiakin, kun pelin antagonistit äityvät pysäyttämään vääjäämättä kohti loppuratkaisua etenevää pelaajaa. Näiden taistelujen aikana pelin taistelumekaniikan tietynlainen positiivinen kömpelyys tulee ilmi. Pelaajan hahmo ei ole lopulta mikään valtavaa tuhovoimaa ympärilleen kylvävä jumala, vaan kokee muutamasta osumasta kuoleman ja siinä rytäkässä sitten pääsevät taioista ammuksetkin loppumaan. Näitä kerätään lisää Doom-pelisarjan uusimmasta osasta tuttuun tyyliin räjäyttelemällä vihollisia tuusan nuuskaksi ja keräämällä ruumiilta putoavia voimanrippeitä.
Pelaajan niukkaa taikavarustusta täydentävät myös tämän KK:lta perinnöksi saama aaveita tuhoamaan kykenevä jousi, koska pitäähän sitä pelissä nyt nykyaikana trendikäs jousi olla. Tämän lisäksi pelaaja löytää pelin aikana liudan erilaisia muita apuvälineitä, joilla alatikasvavat Vierailijalaumat saa kuriin. Koko arsenaalia pääsee päivittämään pelin varsin suppean taitopuun kautta, mutta päivitettävää ei tunnu olevan missään vaiheessa ainakaan liikaa. Kaikki taitopuun vaihtoehdot tuntuvat ainakin jollain tapaa tärkeiltä ja tarpeellisilta.
Ghostwire: Tokyo on loppuratkaisuunsa asti otteessaan pitävä seikkailu, jonka suurimmat koukut, ainakin allekirjoittaneelle, olivat japanilaiseen mytologiaan pohjaavat lyhyetkin aavetarinat. Sen sujuva – joskin yllätyksetön – taistelumekaniikka toimii alusta sopivan rytminsä vuoksi loppuun myös konsolin ohjaimella pelin FPS-kamerakulmasta huolimatta. Peli ei ole varsinaisesti pelottava, mutta tokiolaisena kummitustarinana sitäkin kiehtovampi. Tango Gameworksin teos on tarkkaan ja rakkaudella valmistettu paketti, jota voi suositella varsinkin kiireettömään pelityyliin tottuneille pelaajille.
Ghostwire: Tokyo julkaistaan Playstation 5:lle sekä PC:lle 25.3.2022
Lue myös: "Kielletyn lännen kutsu" - Arvostelussa: Horizon Forbidden West (PS5)
Lue myös: "Iskee kuin viidakkoveitsi zombien kalloon" - Arvostelussa: Dying Light 2: Stay Human (PC)
