Kuva: Fotolia
Minun tarinani: "Tein abortin 19-vuotiaana ja toivuin siitä vuosia"
Minun tarinani -sarjassa rankoistakin kokemuksista selvinneet ihmiset kertovat menneisyydestään ja siitä, miten he ovat selvinneet. Tällä kertaa oman tarinansa kertoo Sofia*, joka joutui tekemään elämänsä vaikeimman ratkaisun alle kaksikymppisenä.
Olin 19-vuotias kun huomasin tulleeni raskaaksi. Hyvä että osasin pitää itsestäni huolta ja yhtäkkiä pitäisi kantaa vastuu ja huolehtia toisesta. En ollut asunut yksin kihlattuni kanssa vielä pitkäänkään, opettelin vasta elämään omillani. Pääni oli sekaisin, enkä tiennyt mitä tehdä.
Kihlattuni kanssa mietimme mitä pitäisi tehdä. Seuraavana arkipäivänä soitin neuvolaan, sain ajan jo seuraavalle päivälle. Vieläkään en tiennyt, mitä tekisin. Neuvolassa kävi ilmi, että olin jo yli yhdeksännellä raskausviikolla. Kerroin, etten voisi pitää vauvaani. Juttelutuokion jälkeen sain seuraavalle viikolle ajan raskauksenkeskeytykseen.
Se oli elämäni pisin viikko. Mieleni muuttui usein. Olenko tekemässä oikein? Mitä perheeni sanoo kun kuulee? Muun muassa tuollaisia asioita mielessäni pyöri jatkuvasti.
Pakottava tarve unohtaa
Huoneessa oli yksi mies ja yksi nainen. He olivat töykeitä minua kohtaan. He tutkivat, monennella viikolla olin. Kyyneleet alkoivat valua. En ollut enää varma siitä, mitä haluan. Sen näki minusta. Kertaakaan minulta ei enää kysytty, haluanko varmasti tätä. Mies ja nainen kertoivat minulle, miten edetään. Pyysin sairauslomaa, mutta en saanut.
Abortti tehtiin lääkkeillä. Kotona piti laittaa itse alateitse sisään pilleri. En pystynyt tekemään sitä, poikaystäväni joutui auttamaan. Jälkikäteen kävin tarkastuksessa, mutta tukea, apua tai kuuntelijaa en saanut. Piti pärjätä yksin.
Päihteet, tupakka ja alkoholi tulivat elämääni. Kun ei ollut töitä join. Viina auttoi minua unohtamaan abortin. Myös viiltelystä tuli osa elämääni. Viiltelin auki vatsaani, jalkojani ja käsiäni. En osannut pyytää apua masennukseen. Perheeni näki viillot, he yrittivät aukaista silmäni. Uskottelin heille lopettavani, mutta en lopettanut kuitenkaan. Tätä jatkui vuosia.
Suunta ylöspäin
Viimeinen viiltelykerta oli noin 1,5 vuotta sitten. Viilsin syvältä käteni ja ranteeni auki. Syvä viilto ja veren määrä aukaisi silmäni. Aloin kertoa abortista perheelleni, ystäville. Nyt juominen on vähentynyt ja viiltely loppunut.
Masennuksesta olen päässyt yli. Arpeni näkyvät ja näkymättömät kannan aina mukanani. Ne muistuttavat miten vahva olen ja kaikesta selviää. Tiedän, etten ole kokonaan parantunut, mutta hyvällä suunnalla olen.
Lue aikaisemmat Minun tarinani -artikkelit tästä. *Sofian nimi on muutettu.
