Minun tarinani: "Vakavan anoreksian jäljet kulkevat mukana loppuelämäni"
”Istun lattialla pimeässä huoneessa. Seinillä leikkivät varjot kynttilän loisteessa. Mielestäni partaterä näyttää kynttilänvalossa vieläkin houkuttelevammalta kuin yleensä. Olen 13-vuotias naisen alku. Elämäni on vasta alussa mutta toivoisin sen päättyvän. En uskalla syödä, pelkään lihomista liikaa. En uskalla mennä kouluun, minua kiusataan. Enkä uskalla kertoa kenellekään, että minulla on syömishäiriö. Tahtoisin tappaa itseni mutten uskalla sitäkään.”
Kiusaaminen johti oksenteluun
Olen pieneltä paikkakunnalta kotoisin ja aloitin koulunkäyntini pienessä kyläkoulussa. Ensimmäiset päivät vatsani oli täynnä perhosia, iloa, jännitystä ja odotusta. Sitten kaikki muuttui, aloin huomata olevani jokseenkin etäällä porukasta. Lopulta alkoi myös naljailu, katseet, ulkopuolelle jättäminen ja muu sellainen. Joinakin päivinä vaatteeni olivat väärän väriset, vääränlaiset, nauroin väärin, liikuin väärin, minulla ei ollut mitään arvoa. Aloin jäämään koulupäivinä kotiin silkasta pelosta, mikä koulussa voisi minua odottaa.
Sitten eräs päivä, joka alkoi täysin samoin kuin muutkin aamut, pelonsekaisin tuntein kohti koulua ja ensimmäiset sanat mitä kuulin olivat ”Läski tulee kouluun!”. En muista enää sanottiinko sitä minulle usein mutta sinä päivänä päätin laihtua, vaikkei minussa ollutkaan yhtään ylimääräistä. Pelkkää lapsen pyöreyttä ja alkavan esimurrosiän tuomia muutoksia ruumiinrakenteessa, olin tuolloin noin 9-vuotias.
Kyläkoulumme lopetettiin ja siirryin isommalle koululle. Pelkäsin mutta olin myös innoissani ja helpottunut. Pelkäsin luottaa sekä solmia uusia ihmissuhteita. Mietin mitä olisin kertonut, joten jätin kertomatta melkein kaiken. Ala-aste sekä yläaste olivat eräänlaista nuoralla tanssimista. Toisille normaali naljailu sai minut päiväkausiksi pelkotiloihin ja ahdistuneisuuteen.
Ainoa asia mikä helpotti oloani, oli oksentaminen. Se toi hetkellisesti hyvän olon. Ruuan jälkeen oksentamisesta tuli tapa, joka pikkuhiljaa alkoi muuttua. En enää syönyt.
Vapaus ei tuonutkaan helpotusta
Kun olin 13-vuotias löysin uuden tavan purkaa pahaa oloani. Se oli viiltely. Arvet ovat haalenneet mutta muistot illoista partaterien kanssa ovat jääneet. Aloin pikkuhiljaa antamaan ihmisille mahdollisuuden tutustua minuun, silti koko ajan pitäen salaisuuteni ongelmistani syömisen kanssa sekä vääristyneestä kehonkuvastani.
Peruskoulun loppuessa muutin muutaman sadan kilometrin päähän kotoani mielessäni vain vapaus. Kaikki ahdistavat asiat jäisivät pois, saisin uuden elämän ja uuden mahdollisuuden. Mutta vapaus tarkoitti minulle syvemmälle luisumista anoreksian ja bulimian kieroutuneisiin maailmoihin.
Aloin oirehtia, en saanut henkeä kaupoissa, hyllyt kaatuivat päälleni ja tuntui, että sydämeni räjähtää ulos rinnastani. Ironista kyllä, opiskelin hoitoalaa ja ymmärsin sairastavani paniikkihäiriötä. Lääkäri vahvisti diagnoosin ja sain lääkityksen ilman sen kummempia selvittelyjä.
Kriittinen tapaus
Piakkoin lähipiiristäni alkoi menehtyä minulle hyvin tärkeitä ihmisiä. Anoreksia näki hetkensä koittaneen, se sai minusta täyden vallan. Tähän asti olin syönyt jotain ja lähtenyt lenkille, käyttänyt laihdutusvalmisteita, ollut päiviä syömättä ja vain lenkkeillyt.
Ystäväni olivat innoissaan koska olin laihtunut, näytin hyvältä, kuinka siinä onnistuin. Valehtelin etten edes ollut huomannut laihtuvani. Hoitoalan työharjoittelu osoittautui tuossa vaiheessa liian haastavaksi.
Olin 17-vuotias, kotipaikkakunnallani työharjoittelussa ja elin pelkällä vedellä. Aloin pyörtyillä, jätin tulematta harjoittelupaikalle ynnä muuta sellaista. Isälleni ilmoitettiin asiasta ja hän vei minut mielenterveystoimistolle.
Minut otettiin sisään kiireellisenä kriittisenä tapauksena. Olin aliravittu anoreksia nervosa potilas bulimian kaltaisin oirein ja liitännäisdiagnoosini olivat paniikkihäiriö, itsetuhoisuus sekä keskivaikea masennus. Siitä pikkuhiljaa alkoi toipuminen ylä - ja alamäkineen.
Peikko kuiskuttelee, muttei onnistunut viemään kaikkea
Tällä hetkellä olen toipuva anorektikko / bulimikko. Toivon jonakin päivänä pystyväni kantamaan kiloni yhtä ylpeydellä kuin kaikki muutkin. Suurimpana osana päivistä se onnistuu, mutta välillä joku pääsee kuiskuttaa korvaani miten en kelpaa, miten iso ja epäonnistunut olen tässäkin.
Olen pilannut hampaani, kallista on ravata hammaslääkärin luona kun olet oksentanut niin paljon että hampaiden kiille on hävinnyt. Olet jättänyt niin paljon syömättä, että luusto ei pysty pitämään hampaita ehjänä. Nivelet ja jänteet ovat kipeinä koska eivät vuosiin saaneet tarpeeksi rakennusaineita. Palelen koko ajan, koska kehoni on itse tuhonnut oman lämmönsäätelyjärjestelmänsä.
En ollut varma voinko koskaan saada lapsia, nyt niitä on kaksi ihanuutta tuossa vieressä leikkimässä. Ja sen oli viedä jokin paha minulta pois.
Kutsun sitä jotakin anoreksiapeikoksi. Se en ole minä, ei ole koskaan ollutkaan. Kun sen ulkoistaa itsestään, siitä tulee konkreettisesti se oikea vihollinen. Sinä itse et ole itsesi vihollinen vaan se jokin joka yrittää saada sinusta vallan ja tuhota kaiken muun sinusta sekä läheisistäsi.
"Ei tarttuvaa"
Nykyään toimin vertaistukena syömishäiriöitä sairastaville sekä kirjoitan omaa blogia Sairaankaunis-sivustolla. Kun näkee toisen puhuvan asiasta, joka on niin tuttu, löytää helposti ne sanat, jotka olisi jonkun toivonut sanovan minulle jo monta vuotta sitten.
Tahdon kaikkien ymmärtävän, että syömishäiriöt eivät tartu eikä niitä tarvitse hävetä. Ne eivät välttämättä näy ulospäin, ja se tekee puhumisen asiasta välttämättömäksi. Mitä enemmän asioista puhutaan, ja mitä enemmän niitä huomataan sekä tiedostetaan, sitä enemmän autamme toinen toistamme.
Lue aikaisemmat Minun tarinani -artikkelit tästä.