Kuva: Fotolia
Ihmiskoe poikaystävällä
Rea Haverinen on Voicen uutispäällikkö, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä ihmisyydestä ylipäätäänkin.
Vaikka toisin voisi luulla, ei itsetuntoni hivo taivaita. Oma itseluottamukseni on perustunut nuorempana aivan liikaa ulkonäköön, ja kun ulkoiset ominaisuudet ovat iän ja elämän myötä alkaneet muuttua, on se ollut itsetunnolleni kova paikka.
Yksi tärkeä tekijä minulle ovat hiukseni. Ne ovat mielestäni aivan liian lyhyet ja ohuet. Siksi minulla on useammankin kerran ollut hiustenpidennykset. Pidennykset hankin pitkän tauon jälkeen jälleen alkukesästä.
Jotain oli kuitenkin muuttunut. Vaikka hiukset olivat mielestäni kauniit, minua ärsytti, kun ne eivät olleet aidot. Koin päänahkaa kutittavat teipit vaikeiksi ja kampausten tekemisen vielä vaikeammaksi. Aiemmin en ole huomannut samanlaista ärtymystä itsessäni.
Niinpä päätin ottaa pidennykset pois. Tein sen itse ollessamme poikaystäväni kanssa Kreikassa. Hän nukkui rauhallisesti päiväunia, kun minä kiskoin hiuksistani pois kaikki pidennykset. Hiukseni lyhenivät noin puoli metriä ja niiden paksuus oli operaation jälkeen olematon.
Päätin vitsillä, etten itse kommentoi puolessa tunnissa muuttunutta hiustyyliäni mitenkään, vaan odotan, mitä poikaystäväni sanoo asiasta. Sillä eihän olisi mitenkään mahdollista, että hän ei huomaisi muutosta. Eihän?
Poikaystäväni heräsi ja suukotti minut - eikä kommentoinut hiuksia. Söimme välipalan terassilla. Hän ei kommentoinut hiuksia. Valmistauduimme kaupungille lähtöön. Hän ei kommentoinut hiuksia. Kävimme illallisella. Ei sanaakaan hiuksista.
Sama jatkui loppuloman ajan. Hän ei yksinkertaisesti huomannut hiuksissani mitään uutta.
Kun tulimme Suomeen, hän lähti purjehtimaan. Tänä aikana päätin varmistaa, että kun jälleen näkisimme, hän huomaisi taatusti eron hiuksissani. Lyhensin niitä kampaajalla entisestään. Lisäksi laitoimme vaaleisiin hiuksiini vaaleanpunaisen sävyn. Tätä hän ei voi olla huomaamatta, vakuutin itselleni – sekä tyttökavereilleni Whatsapp-ryhmässämme.
No, eipä huomannut.
Kun olimme viettäneet yhdessä puoli tuntia, minä vaaleanpunaista polkkaani heilutellen, hän siitä mitään sanomatta, sain tarpeekseni ja karjaisin, eikö mies todellakaan huomaa minussa mitään uutta.
Vastaus tuli pienen mietinnän jälkeen
- Olet kihartanut hiuksiasi vähän..?
Se toki piti paikkansa, mutta lisäksi hiukset olivat puoli metriä lyhyemmät ja täysin eriväriset kuin aiemmin.
Hän ymmärsi toki kehua uutta kampausta, kun joutui pakkotilanteen eteen, mutta myönsi silti, että vaikka oli ajatellut minun näyttävän poikkeuksellisen kauniilta, ei hän ollut huomannut hiusteni muuttuneen radikaalisti.
Ensin olin hieman loukkaantunut. Miten voi olla, että ihminen, jonka kanssa elän, ei huomaa, kun hiukseni lyhenevät puoli metriä? Eikö hän välitä? Yhtäkkiä totuus iski minuun kuin salama myrskyisältä taivaalta: Ei, hän ei todellakaan välitä. Hän ei välitä, miltä hiukseni näyttävät. Kun hän näki minut muutaman päivän tauon jälkeen, hän välitti siitä, että sai painaa minut syliinsä. Kun hän heräsi lomallamme päiväunilta, hän välitti siitä, että sai suukottaa minua.
Hänelle on aivan sama, ovatko hiukseni platinablondit, paksut ja pitkät, vai polkkapituiset ja pinkit. Hän kehuu niitä, kun huomaa ja kannustaa minua muuttamaan kampaustani, jos huomaa sen olevan minulle tärkeää. Hänelle asia kuitenkin on yhdentekevä – ja se vasta olikin ihana oivallus ihmiselle, joka on määritellyt itsetuntonsa sen kautta, onko päähän kulloinkin teipattu puoli metriä irtokarvaa vai ei.
Lue kaikki aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä. Seuraa Reaa Instagramissa @reamarlena.
