Kuva: Samu Pirinen
Kuukauden daami: "Lapseni olisin halunnut pitää, mutta suruani en antaisi pois"
Voice.fi-sivusto valitsee joka kuukausi Kuukauden Daamin. Tämän kuun Daami on Mari Pulkkinen, joka on menettänyt kaksi lasta, mutta joka silti kutsuu surua ystäväkseen.
Kello seitsemältä padasjokelaisen omakotitalon keittiössä napsahtaa päälle vedenkeitin. Miehen reissutyön takia 42-vuotias Mari Pulkkinen hoitaa yleensä kouluun 15- ja 7-vuotiaat poikansa. Kun lapset on saateltu koulutielle, Mari hakee kahvikuppinsa ja menee työpöytänsä ääreen.
Mari on jo vuosia tutkinut työkseen surua. Hän tietää siitä siis paljon – myös omakohtaisesti.
Kahden enkelin äiti
Lähes kymmenen vuotta sitten Mari makasi sairaalasängyssä. Hän oli raskaana, vielä hetken aikaa.
Lapsella oli havaittu ultraäänitutkimuksessa vaikea ja harvinainen oireyhtyä, joka aiheuttaa pikkuaivojen epämuodostumista. Mari ja hänen miehensä joutuivat punnitsemaan, mitä tekisivät. He päättivät keskeyttää raskauden viikolla 24.
- Pelkästään raskauden keskeyttävän pillerin ottaminen on oma juttunsa. Muistan, kun lääkäri tuli minua tapaamaan ja sanoi että sinulle on käynyt nyt sellainen asia, joka tapahtuu noin yhdessä 30 000:sta raskaudesta. Ohikiitävän hetken ajan minulla oli silmissäni 30 000:n raskaana olevan naisen jono, joiden joukossa minä olin. Ja mielessäni kävi, että miksi juuri minä. Kuitenkin automaattisesti mieleni käänsi sen muotoon ”miksi en juuri minä?” Ihan samalla todennäköisyydellä se tapahtui minulle kuin ihan kenelle tahansa muullekin siinä jonossa.
Vuorokautta myöhemmin Marista oli tullut äiti toistamiseen. Tytär sai nimen Taimi. Mari piti Taimia sylissään, kun Taimi kuoli.
Muutaman tunnin päästä pieni enkelivauva ojennettiin kätilölle.
- Sanoin miehelleni, että nyt minä voin kuolla. Sanoin, että nyt olen kokenut kaikki ne ääret, mitä elämällä on tarjota. Olen saanut elävän lapsen, ja olen juuri antanut sylistäni pois kuolleen lapsen. Elämällä ei voi olla antaa minulle enempää; kaikki muu mahtuu tähän väliin.
Vielä samana vuonna Mari alkoi odottaa kolmatta lastaan, Veikkoa. Veikko syntyi kuolleena jouluaaton aattona. Mari ei usko, että hänen kehonsa jaksoi surun lisäksi kantaa lasta.
Suru on ystävä
Aurinko nousee Padasjoella kauniiseen loppukesän aamuun. On kuopuksen ensimmäinen koulupäivä. Mari saattelee pojan koulun pihaan.
- Nyt on työkiireitä, mutta lapsen ensimmäinen koulupäivä on lähes pyhä asia, Mari sanoo.
Marilla on toiminimi, joka kantaa nimeä Jälki jää. Hän kouluttaa, luennoi ja kirjoittaa surusta. Suru on Marille kuin arkinen ystävä – se on ollut rinnalla vuosikaudet ja on siinä hamaan loppuun asti.
Tutkimusta tehdessään hän on ymmärtänyt, ettei surua voi asettaa mittakaavaan.
- Meidät on sosiaalistettu ajattelemaan, että lapsen menettäminen on kauhein suru, mikä ihmistä voi kohdata. Jokainen menetys on kuitenkin ainutkertainen. Tuntuisi julmalta sanoa ihmiselle, jolla on kokemusta vaikkapa vaan kaukaisemman sukulaisen tai jonkun vanhemman ihmisen menettämisestä, että ei tuo vielä ole mitään.
Ei ole päiviä, jolloin Mari ei ajattelisi Veikkoa ja Taimia. On myös päiviä, jolloin Mari itkee, koska kaipaa lapsiaan niin paljon. Itku saattaa – ja saakin tulla – lasten nähden.
- Sanon heille asiat, kuten ne ovat. Saatan sanoa, että nyt minulle tuli hirveä ikävä Taimia ja Veikkoa. Ja jos lapsen on vaikea ymmärtää se, selitän, että en surisi, jos en olisi rakastanut heitä niin paljon.
Surulle ei ole päätösaikaa
Mari vierastaa termiä surutyö. Hänen mukaansa monet surevat ahdistuvat siitä, että surulle pitäisi nähdä jonkinlainen päättymisajankohta. Mari ajattelee, että surua kannetaan mukana loppuun saakka.
- Minusta olisi absurdia ajatella, että olisin päässyt yli lasteni menettämisestä. Elämäni on hyvää, ja se on merkityksellisempää kuin ennen, mutta minusta tuntuu aivan omituiselta ajatella, että olisin päässyt yli surusta tai selviytynyt siitä.
Mari toivoo, että yhä useampi osaisi ottaa surun ystäväkseen.
- Meidät on opetettu ajattelemaan, että vain hyvä, mahtava, upea ja kaunis on tavoittelemisen arvoista, mutta kehottaisin vaalimaan myös sitä toista puolta, sillä siellä piilee niin isoja asioita. Surun voisi ottaa vastaan, kun ei muutakaan voi, ja antaa sen kertoa, mitä se kertoo. Surun syliin olisi hyvä uskaltaa laskeutua.
(kuva: Samu Pirinen)
Suuri rohkeus
Marin puheissa painottuu se, ettei hän sääli itseään. Hän ei ymmärrä, miksi säälisikään, surutonta elämää kun ei ole olemassakaan.
- Suru on jaettu osamme. Me kaikki koemme sen ennemmin tai myöhemmin. En haluaisi, että elämä on suruton. En antaisi omaa suruani pois, vaikka lapseni olisin kyllä halunnut pitää.
Mari ja hänen aviomiehensä varasivat Taimin kuollessa hautapaikan itselleen tyttärensä vierestä. Nyt samassa paikassa odottaa myös Veikko. Oman hautapaikan varaaminen on Marin mukaan konkretisoiva teko, muistutus omasta rajallisuudesta.
- Olen aina ollut varautuja ja ennakoija. Ja silloin, kun joku menee niin totaalisesti rikki, ettei sitä voi mitenkään ennakoida, niin siinä syntyy sellainen erikoinen varmuus. Varmuus epävarmuudesta.
Menetykset ovatkin Marin mukaan antaneet hänelle aivan uudenlaista rohkeutta.
- Kun näkee, miten hauras elämä on, se antaa paradoksaalisen suuren rohkeuden heittäytyä, sillä mitään pahempaa ei voi enää tulla. Tietyllä tavalla se on tuonut rauhan olla nyt ja tässä. Kaikki tärkeä on nyt koettu.
Mari ja hänen miehensä eivät tavoittele elämyksiä. Elämä – aivan sellaisenaan, arkiaamuna kello seitsemältä pirahtavine kelloineen ja lasten likaisine vaatteineen pyykkikopassa – on tarpeeksi merkityksellistä.
- Elämä itsessään on niin jännittävää, että ihan tavallinen arkikin riittää. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Aina, kun ovi kolahtaa, ja 15-vuotiaskin tulee retkiltään, ja me olemme kaikki kotona, niin silloin tulee onnen ailahdus. Ihan sama ovatko pyykit korissa ja tiskit pesemättä. Me olemme nyt tässä – ja kaikki on hyvin.
(kuva: Samu Pirinen)
Lue myös: Kuukauden Daami: "Kasvoni olivat vieraan ihmisen kasvot"
Lue myös: Kuukauden Daami: "Kun kaikki murenee, jää vain ajatus siitä, kuinka selviän tästä päivästä"
