Kuva: Fotolia
Minun tarinani: Poikani tappoi itsensä teini-ikäisenä
Minun tarinani -sarjassa rankoistakin kokemuksista selvinneet ihmiset kertovat menneisyydestään ja siitä, miten he ovat selvinneet. Tällä kertaa oman tarinansa kertoo Anne*, jonka poika tappoi itsensä 18-vuotiaana.
Syyskuun ensimmäisenä päivänä 18-vuotiaan poikani itsemurhasta tuli täyteen 15 vuotta. Hän olisi nyt 34-vuotias.
Voisin tietenkin kertoa hänen elämästään ja meidän elämästämme ennen sitä päivää. Kuitenkin kaikki siihen mennessä särkyi sinä päivänä. Uusi jakso alkoi ja se on jatkunut melko tasaisena ilman sen kummempia huippuja tai laaksoja. Kaikista pahin oli tapahtunut, ja se arpa oli osunut juuri meille.
Katsoin vasta Inhimillinen tekijä-ohjelman, jossa oli eräs taiteilijapariskunta. Heidän kaksi lapsenlastaan olivat kuolleet lyhyen ajan sisällä tapaturmaisesti. Kun toimittaja kysyi, kuinka siitä voi selvitä, vaari vastasi näin: Asiaa voi verrata siihen, että ihminen on kokovartalo-peili. Kun se menee tuhansiksi palasiksi, täysin rikki, siitä ei ihminen itse tunnista itseään. Vaikka sen peilin kokoaisi pala palalta juuri sellaiseksi kuin se oli ehjänä, niin silti se on rikkinäinen ja sitä ei saa enää uudeksi ja ehjäksi. Ulkopuolinen näkee ehjän peilin, mutta ne säröt on itsellä koko loppuelämän. Elämä menee eteenpäin ja tulee uusi päivä, tulee uusi vuosi ja tulee uusia asioita elämään, mutta yksi pysyy. Aivan suunnaton ikävä.
Olen joskus lohduttanut itseäni sillä ajatuksella, että kaikki äidit ovat aina olleet samanlaisia. Olen leikkinyt sillä ajatuksella, että poikani on lähtenyt uudisraivaajaksi suuren meren taakse ja sieltähän ei hevin niitä kortteja ja kirjeitä tule, ja voivat ne kadotakin matkalla. En edes tiedä onko hän päässyt perille tai onko päässyt aloittamaan elämäänsä siellä. Ihan samalla tavalla ovat perheet ikävöineet kotinsa jättäneitä lapsiaan silloinkin. Yritän mennä sen aikakauden minän sisään ja miettiä kuinka ikävöisin, kun en enää koskaan häntä näe. Sille tielle ovat lapset jääneet ja joskus vanhemmat ovat voineet saada jonkin viestin... Minä en ole viestiä saanut, eikä poikani jättänyt mitään selitystä teolleen. On hyvin raskasta miettiä syytä, koska me emme sitä tiedä.
Joskus mietin vainoharhaisesti, että kaikki muut tietävät, mutta me emme ja ihmiset eivät raaski sitä meille kertoa. Nämä on niitä loputtomia syytöksiä, millä itseäni olen tuominnut ja raastanut kaikki vuodet.
Poikani ampui itsensä kotonamme vaatehuoneessa, kun emme olleet kotona. Olimme viemässä hänen vanhempaa sisarustaan opiskelupaikkakunnalle. Hän ei halunnut lähteä, vaan aikoi lukea ylioppilaskirjoituksiin. Seuraavana aamuna hänen ystävänsä löysivät hänet sieltä.
Pappi soitti meille, ja sillä hetkellä kun kuulimme asian, olimme mieheni kanssa kaksistaan huoneessa. Silti minulla oli ihan konkreettinen tuntuma siitä, että huoneessa oli kolmaskin. Kuka se oli, sitä en tiedä. Aikaa on kulunut, mutta minä tunnen sen vieläkin.
Ennen vanhaan ihmisen keski-ikä oli paljon alhaisempi ja jo usein, ennen kuin omat lapset olivat täysi-ikäisiä, he hautasivat omat vanhempansa. Nyt kuitenkin minulla on elinpäiviä vielä 20-30 vuotta.
Joskus mietin sitä, että saisi jonkinlaisen lobotomian tai muistinmenetyksen, että tunteet ja muistot eivät niin vahvoina olisi jokapäiväisessä elämässä. Sitten taas ajattelen sitä aikaa kun kaikki oli hyvin ja lapset olivat pieniä.
Sitä minä en halua koskaan unohtaa, sen voimalla jaksan vaikka 100-vuotiaaksi.
Lue aikaisemmat Minun tarinani -artikkelit tästä. *Annen nimi on muutettu.
Lue myös: Minun tarinani: Tyttärestäni tuli enkeli
Lue myös: Minun tarinani: "Raju kiusaaminen johti lihomiseen - pahimmillani painoin 128 kiloa"
Lue myös: Suomalaisnaisen kertomus parisuhdeväkivallasta järkyttää: "Selvisin hengissä esittämällä kuollutta"
