Minun tarinani: Tyttärestäni tuli enkeli
Minun tarinani -sarjassa lukijat kertovat elämästään omin sanoin ja rehellisesti. Tällä kertaa tarinansa kertoo Heidi, joka menetti ensimmäisen lapsensa ollessaan lähes puolivälissä raskautta.
Olen aina ollut sitä mieltä, että minusta tulee isona äiti. Elin railakasta sinkkuelämää melkein 20-vuotiaaksi asti, kunnes tapasin nykyisen mieheni. Menimme pian naimisiin, mutta lapsi ei sopinut silloiseen elämäntilanteeseemme, minä olin koulussa ja mieheni työtön. Olin onneton, vaikka tiesinkin ettei rahallinen tilanteemme sopisi lapsenhankintaan. Vuosi sitten olimme kummatkin sitä mieltä, että nyt alamme yrittää. Olin onneni kukkuloilla, vihdoinkin minusta tulisi äiti!
Kuukaudet kuluivat, enkä tullut raskaaksi. Tavallaan unohdimme koko asian, emme yrittäneet enää niin kovasti. Kunnes elokuussa ihmettelin kummaa oloa ja tein raskaustestin kun kuukautiseni olivat vain päivän myöhässä. Testi näytti hyvin haaleaa haamuviivaa, mutta olo oli niin varma. Vihdoinkin olen raskaana! Olin onnellisempi kuin koskaan, parisuhde kukoisti.
{lainaus teksti="Lähdin sairaalaan yksin, taksilla. Annoin mieheni nukkua."}Päätin osallistua sikiötutkimukseen, jossa selvitetään suurimmat kehitysvammat. Aika meni hitaasti ja joka viikko olin edellistä onnellisempi. Ensimmäinen kolmannes meni ihanasti, olin jo hankkinut joitain vauvanvaatteita, onhan 12 raskausviikkoa se maaginen raja kun keskenmenoon ei ole niin suurta riskiä!
Aika kului eteenpäin ja odotimme innolla, koska saisimme tuntea lapsemme liikkeet. Ultrassa tämä pieni kaveri oli jo nähty ja hän vaikutti niin virkeältä ja suloiselta. Sikiötutkimuksesta pääsimme puhtain paperein läpi, eli terve vauva kasvoi sisälläni.
Pian tuli 13. marraskuuta jolloin heräsin omituisiin kipuihin. Ajattelin niiden olevan vain jotain normaaleja tuntemuksia, mitään vakavaa en sen ajatellut olevan.
Kivut pahenivat iltaa kohden, mutta edelleen ajattelin niiden olevan vain liitoskipuja. Pyörin sängyssäni monta tuntia, kuitenkaan saamatta unta. Kivut tulivat nyt säännöllisemmin ja jossain ajatusteni perukoilla ajattelin niiden olevan supistuksia. Seuraavaksi tulikin lapsivesi, joka oli veristä. Soitin hätäkeskukseen josta pyysivät piakkoin saapumaan paikalle. Lähdin sairaalaan yksin, taksilla. Annoin mieheni nukkua. Kivut yltyivät hetki hetkeltä ja ajttelin vain, kuinka keskenmeno voisi tapahtua näin myöhään? Olinhan jo raskausviikolla 18, eli reilusti tämän "maagisen rajan".
Ensiavusta minut vietiin samantien äitiyspoliklinikalle jossa lääkäri kertoi katsovansa ultralla onko vauvalla kaikki hyvin. Asettuessani makuulle lääkärin pedille, lääkäri meni heti hiljaiseksi ja silloin tavallaan jo tiesin, lapsemme oli kuollut.
En muista tuosta yöstä juurikaan mitään, lääkäri ja hoitajat kertoivat minulle asioita joita en vieläkään täysin muista. Minut ohjattiin vuodeosastolle jossa sain jotain lääkkeitä. Muistan maanneeni pimeässä huoneessa sängyllä ja odottaneeni jotain lääkettä joka poistaisi tuskan. Hoitajat oli antanut minulle rauhoittavaa, jonka avulla jossain vaiheessa nukahdin. Seuraava aamu oli kamala, en pystynyt lopettamaan itkua ja ainut mitä halusin oli päästä kotiin. Pois kaikkien niiden asioiden keskeltä jotka muistuttivat minulle, että vain muutama tunti aiemmin olin menettänyt lapseni.
Ilmoitimme heti läheisille ystäville ja sukulaisille keskenmenosta, tuntui pahalta lohduttaa muita kun itsellä oli niin kamala olla. Kotiin päästyäni tungin jokaisen raskautta käsittelevän kirjan ja vauvanvaatteen syvälle kaappiin, josta ne eivät kokoajan paistaisi silmään. Tuntui, että olimme menettäneet kaiken.
Aika kului ja meni kauan, ennenkuin pystyin katsomaan edes tv-mainosta jossa on lapsia. Tuttavien raskausuutiset tuntuivat pilkalta, kuin joku olisi vääntänyt kuumaa puukkoa haavassa joka oli rinnassani. Nyt keskenmenosta on kulunut vain reilu 2 kuukautta. Viime viikolla kävin lääkärillä jossa sain kuulla, ettei testeissä näkynyt mitään kummallista, satuin vain kuulumaan siihen 15 prosenttia kaikista raskaana olevista jotka joutuvat kokemaan keskenmenon. Sen tietäminen helpotti, oli tunne että ehkäpä meitä vielä onnistaa. Sain myös kuulla, että edesmennyt lapsemme oli tyttö. Nyt tiedän, että jossain tuolla meillä on pieni enkeli tytär.
Nyt olemme toiveikkaita ja yritämme uutta raskautta koko ajan. Elämässäni olen oppinut, että vain aika parantaa haavat eikä sureminen auta ikuisesti. Meidän onnen mahdollisuus ei ollut vielä tässä!
