Kuva: Fotolia
Anna-Maria, 26: "Huumeet olivat koko elämäni, kunnes oma diilerini teki minulle elämäni tarjouksen"
Minun tarinani -sarjassa rankoistakin kokemuksista selvinneet ihmiset kertovat menneisyydestään ja siitä, miten he ovat selvinneet. Tällä kertaa oman tarinansa kertoo 26-vuotias Anna-Maria, jonka lapsuutta varjosti alkoholi ja nuoruutta huumeidenkäyttö.
Joulu 1996 oli viimeisiä kertoja kun näin äitini. Hän oli hyvin sairas jo tuolloin – minä olin seitsemänvuotias. Äitini sairasti parantumatonta rintasyöpää joka oli levinnyt jo niin pitkälle, ettei mitään ollut tehtävissä. Tuosta joulusta muistan ambulanssit ja välkkyvät valot – paarit meidän pienessä kapeassa eteisessä, lääkintämiehet ja haukkuva koira. Äitini kiidätettiin sairaalaan. Riistolta se tuntui pienen 7-vuotiaan lapsen mielestä.
Hämmennys, itku, paniikki – tässä kohdassa jo kaikki lähti vikaan, en nähnyt enää juuri äitiäni eikä kukaan selittänyt mistä on kyse.
Sitten tuli se päivä, 25.01.1997. Se päivä kun äiti nukkui pois. Muistan sen vieläkin aivan täysin selkeästi. Puhelin soi alakerrassa. Kello oli jotain viiden pintaan aamuyöstä. Kipitin sängystäni portaat alas ja näin isäni keittiössä kalpeana kuin lakana.
Isä rojahti polvillensa keittiön lattialle ja kertoi äidin menneen pois. En ymmärtänyt tapahtunutta, mutta halusin lohduttaa itkevää isääni. Näky oli minulle vieras.
Kasvoimme veljeni kanssa pubeissa
Siitä se lähti, isän alkoholismi, josta muodostui koko perheen helvetti. Lapsuutemme vietimme pikkuveljeni kanssa Relletti-nimisessä pubissa pelaten biljardia ja rahapelikonetta, sekä jukeboksia soitellen.
Kukaan ei kyseenalaistanut mitä 7- ja 4-vuotiaat lapset teki kapakassa röökinkäryssä.
Kaikki siellä tiesivät meidän isän surkeasta kohtalosta ja me vierailimme Relletin juopoilla yökylässä milloin kenelläkin, olimme kuin kiertäviä maskotteja.
Vuodet vierivät ja minusta tuli 11-vuotias. Olin todella kovakuorinen jo tuolloin – en osannut näyttää että mikään olisi huonosti, ei minulle ollut annettu siihen mahdollisuutta. Olinhan jo käytännössä ollut huoltaja seitsemänvuotiaasta saakka pikkuveljelleni.
Tiesin, missä isä piti kaljojaan piilossa. Painelin piilolle ja korkkasin ensimmäisen olueni. Sinä päivänä vedin ensimmäiset kännini. Varastin myös naapurinjuopon tupakat. Konttasin kotiin polvet verillä ja oksensin, kaatuilin pyörällä eivätkä muut lapset ymmärtäneet yhtään, mikä minua vaivasi.
Juominen ei jäänyt yhteen kertaan. Lopulta olin pisteessä, jossa juominen olikin hyväntuntuinen juttu. Se turrutti hetkeksi kaikesta vastuusta ja ahdistuksesta.
Viiltelyä ja poliiseja
2002 asiat muuttuivat. Muutimme ja kuvioihin tuli tuolloin vieras nainen joka yritti ottaa äitini paikan. Eihän se käynyt laatuun - aloin kapinoida. Dokasin kahta kauheammin, olin öitä pois kotoa, varastin isäni kaljat ja viinat ja minulla oli poikaystäviä, tosin minua paljon vanhempia. Heillä oli autot ja he hakivat minulle viinaa pyytäessäni.
2005 muutin lastenkotiin, kun äitipuoleni oli soittanut lastensuojeluun etteivät he enää pärjää kanssani. Viiltelin kurkkuni ja ranteeni auki lähes kerran kuukaudessa – välillä useamminkin.
Se oli asia millä sain isäni olemaan juomatta muutaman päivän – ja kuinka sairas tapa siitä sitten muodostuikaan.Tästä alkaen viikonloppuni muodostuivat lähinnä viinasta ja poliisiautolla laitokseen kiikuttamisesta ja viiltelystä.
Tätä jatkui noin 3 vuotta, eikä edelleenkään kukaan tajunnut pahaa oloani enkä itse osannut siihen apukeinoja löytää. Ei kukaan ollut kertonut, mitä oli vaihtoehtoina. Minä olin nähnyt hyväksi vaihtoehdoksi viiltää itseäni - se sai isän olemaan juomatta. Se sai hänet huomioimaan minua, olemaan ehkä jopa huolissaan.
Huumeita ja salakuljetusta
2006 löysin poikaystävän joka oli niin sanottu ”kova jätkä” ja pyörin vähän kyseenalaisissa ympyröissä. Eräänä viikonloppuna olin lomilla lastenkodista ja paluu sinne piti olla kello 23.00. Poikaystäväni oli hakenut minulle puoli litraa viinaa. Vedin pullon huiviini ja hups vaan sitä oltiin taas humalassa.
Sammuin poikaystäväni vessaan ja lastenkoti alkoi pommittamaan minua puheluilla, koska olin myöhässä. Noin puolenyön aikaan heräsin kummalliseen pistokseen. Poikaystäväni oli piikittänyt minuun huumeita. Hetken olin aivan raivona, kunnes se mahtava olo ja selväpäisyys valtasi mielen. Sehän oli mahtavaa! Siitä alkoi viikonloppuinen kamankäyttö, olihan se supersiistiä kuulua johonkin porukkaan.
2006-2007 pääsin pois lastenkodista. Siitähän se varsinainen kamankäyttö sitten alkoi. Ei ollut ketään enää vahtimassa mitä teen ja kenen kanssa. Hengailin kamakämpissä ja vedin piriä. Jos sitä ei ollut saatavilla niin kaikki muukin kelpasi, subut, opiaatit, bentsot, opium, savut ynnä muut sellaiset.
Ensimmäinen vuosi kamankäytöstä tapahtui lähinnä viivojen vetämisenä nenään, mutta sitten nenä alkoi olla jo niin verellä ja kipeä tästä ”viihdekäytöstäni”, että piti tarttua neuloihin. Muistan edelleen erään edesmenneen ystäväni paheksuneen minua sen takia pitkään. Olin kuulemma vajonnut todella alas.
Menoa eivät hidastaneet edes pyssyt, nyrkkiraudat, velkojenperinnät eivätkä huumeiden salakuljetus rajan yli. Ei se, että kaveri sai haulikosta jalkapöytäänsä, ei se että toista ammuttiin reiteen jalkajousella, eikä edes se, että asuntooni murtauduttiin sorkkaraudalla. Mikään ei kiinnostanut, olihan minulla mahdollisuus tehdä rahaa varastamalla ja mälläämällä luottotiedot. Niin kauan kun sain pikavippejä ja kytkylaitteita, kaikki oli hyvin, pidemmälle en miettinyt.
Diileri sai lopettamaan
Kerran matelin erään diilerin luo. Olin hänelle jo reilun 500 euroa valmiiksi pystyssä. Hän lupasi minulle, että jos joskus pystyisin lopettamaan kamankäyttöni, hän antaisi minulle huumevelkani anteeksi. Sillä kertaa hän tarjosi annokseni, hän piti epätodennäköisenä, että sieltä suosta nousisin.
Sitten päässä alkoikin raksuttaa, entäpä jos nyt lopettaisinkin – ei äitini tahtoisi nähdä minua tällaisena. Siitä alkoi viikkojen kitkutus ja viinallaläträys. Lokakuussa 2008 päätin, että huumeisiin en enää koske. Vuoden päästä kesäkuussa muutin toiselle paikkakunnalle. Kotipaikkakunnallani en saanut olla rauhassa, siellä minun asuntooni murtauduttiin ja tavarat vietiin.
Sanotaan, että niistä kuvioista ei kuulemma niin vain lähdetä – mutta minä lähdin.
Nyt on hyvä
Kun mietin menneisyyttäni nyt, ymmärrän, että olen selvinnyt paljosta tähän päivään mennessä.
En juo enää usein. Minulla on ammatti ja työpaikka. Olen ollut reilun 7 vuotta kuivilla kamasta. Lisäksi minulla on täydellinen tyttöystävä vierellä elämässä. Hänen avullaan olen tajunnut paljon asioita ja korjattavia traumoja, jotka ovat ennen olleet osa normaalia arkielämääni. Olen kasvanut henkisesti valtavasti. Henkinen kasvu on ollut suuri.
Tämä on hyvä ja tässä minä haluan olla.
Lue aikaisemmat Minun tarinani -artikkelit tästä.
