Katja, 32: "Kun kerron tarinani, suurin osa ihmisistä alkaa itkeä"
Leikkauksen jälkeen alkoi kuntoutus. Heti alussa oli selvää, että se tulee olemaan kivulias ja vaatimaan paljon työtä.
- Silloin, kun jalat olivat vielä kuoliosta kovat, en saanut jalkoja edes taivutettua. Ja leikkauksen jälkeen oltiin siinä tilanteessa, että kudosta oli kuollut niin syvälle, sitä oli sörkitty niin paljon ja olin maannut niin pitkään, etten yksinkertaisesti enää osannut kävellä.
Kuntoutus oli hidasta ja kivuliasta.
- Aluksi minun piti vain istua. Minut nostettiin sängyn laitaa vasten istumaan, ja sitten otettiin lentolaite, mikä sattui aina ihan s****nasti. Se toimi niin, että alleni laitettiin kangas, ja sitten minut ja se kangas nostettiin nostokurjella tuoliin istumaan. Sillä estettiin, ettei päässyt syntymään veritulppia ja makuuhaavoja.
Katja tsemppasi lentolaitteen kyydissä, vaikka kivut olisvat kovat. (kuva: Katjan kotialbumi)
Seuraavassa vaiheessa Katjan piti opetella nousemaan istumaan ilman apua. Ja sitten alettiinkin jo taivuttaa jalkoja koukkuun sentti sentiltä.
- Kun lopulta sain jalat taivutettua 90 asteen kulmaan, pitivät fysioterapeuttini sen kunniaksi bileet.
Jossain vaiheessa annettiin toivottu lupa: Katja saa taas kävellä. Mutta se ei ollutkaan helppoa.
- Yritin lähettää jaloille kävelykäskyn, mutta jalkani ei siirry yhtään. Vaikka ajattelet asiaa kuinka paljon, jalka ei liikahdakaan.
Vaadittiin paljon harjoituksia, että taito palasi pikkuhiljaa. Aluksi 23-vuotiaan naisen kävely muistutti vastasyntyneen haparoivia askeleita, mutta vähitellen vanha taito palautui.
Katjan ystävät ja tutut olivat voineet seurata Katjan sairastumista ja toipumista, sillä hän päivitti kuulumisiaan aktiivisesti sosiaalisessa mediassa.
- Kirjoitin irkkigalleriaan ja itselleni juttuja ylös. Niitä on ollut hyvä katsoa jälkikäteen. Kamerakin minulla oli mukana lähes koko ajan. Leikkauksista ei ole valokuvia, mutta lähes kaikista muista hoitotilanteista on. Olisin kyllä toivonut, että niistä huonoimmistakin hetkistä olisi enemmän kuvia.
Vaikka Katjan sairastuminen oli vakava, ja niin mustuneet kuin ihonsiirroista toipuvat jalat suorastaan järkyttävän näköiset, niin monissa kuvissa hän silti hymyilee. Katja myöntää, että hänelle ominaista huumorintajua ei edes tämä koettelemus pystynyt viemään. Välillä sekin oli kyllä koetuksella.
- Jos minulla ei olisi tällaista huumorintajia, en ehkä olisi saanut opeteltua kävelemään, vaan olisin jäänyt pyörätuoliin.
- Psykiatrikin muistutti minulle koko ajan, että kai tiedän, että saan itkeä.
Itku tuli vasta lopulta suuren leikkauksen jälkeen teho-osastolla, kun Katjan äiti tuli katsomaan Katjaa. Äidin ja tyttären katseet kohtasivat ja kyynelkanavat aukenivat vihdoin.
Positiivisuus oli koetuksella monta kertaa matkan varrella, sillä pelko oli läsnä pitkän aikaa. Se vain muutti välillä muotoaan.
- Olin käynyt pelkoja läpi siinä järjestyksessä, että aluksi mietin, mikä helvetti minua oikeasta vaivaa ja kuolenko minä.
- Nekroosien jälkeen mietin sitä, miltä minä näytän, huoliiko kukaan minua ja voinko koskaan enää käyttää hameita.
- Sitten tuli pelko, että tulenko koskaan enää kävelemään ja ylipäätään säilyykö minulla edes jalat. Ja sitten tulikin taas se pelko, että kuolenko minä.
Viimein positiivisuus voitti.
- Lopulta sain päätettyä, että en kuole. Että kaikki täällä tekee kaikkensa sen eteen, etten minä kuole. Menin eteenpäin päivä ja hetki kerrallaan ja yritin pitää kiinni tosi pienistä asioista. Ajattelin esimerkiksi, miten hauskaa on, kun ikkunat ulvovat 13. kerroksen huoneessani. Selasin tv-kanavia, surffailin netissä, ja yritin tehdä samoja asioita kuin kotona.
Vihdoin vapun alla keväällä 2008 Katja sai kuulla, että hän pääsee sairaalasta kotiin. Hän oli tuossa vaiheessa ollut sairaalassa lähes kolme kuukautta. Sairauslomaa tuli vielä puoli vuotta lisää, joten vasta vuoden lopulla Katja pystyi palaamaan työhönsä tuote-esittelijäksi. Tai pystyi yrittämään paluuta.
- Minulla oli seisomatyö, mutta en ollut tajunnut, etten pystynyt seisomaan kahdeksaa tuntia. Kudosnesteet alkoivat tihkua ohuesta ihostani läpi, Katja muistelee ja sanoo, että töihin paluu onnistui vasta seuraavana vuonna.
(artikkeli jatkuu seuraavalla sivulla)
Jatka lukemista
