Muodonmuutos osa 2: Miten aloitus meni noin niin kuin omasta mielestä?
Oli loppiainen 2015. Alennusmyynnit pursusivat tavaraa ja päätin kantaa myös oman korteni tähän materialistiseen ilotteluun. Joulun jälkeiset kinkunsulatusajatukset kalvasivat mieltä ja tiesin tarvitsevani uudet treenikengät. Suuntasin näpsäkän pakkasen saattelemana urheiluliikkeeseen ja löysin sieltä täydelliset Niken lenkkarit. Nappasin ne kainalooni intoa puhkuen ja lähdin itsevarmasti kohti kassaa.
Kassa löytyi liikkeen alakerrasta ja alakertaan kuljettiin kätevästi ja modernisti liukuportaita pitkin. Ehdin olla n. neljä sekuntia liukuportaiden kyydissä, kunnes huomasin jalkani jääneen jumiin portaan ja seinän väliin (en tiedä miten, jotenkin sinne nurkkaan sen tungin). Kun portaat liikkuivat, jalkani vääntyi liikkeen mukana. Sain onnekseni irrotettua jalkani ennen kuin se kääntyisi 180 astetta, mutta isovarvas oli jo lähtenyt leikkiin mukaan. Loppujen lopuksi maksoin ostokseni, klinkkasin nöyränä kotiin ja jätin kengät kaappiin odottelemaan tulevia liikunnan iloja.
Muistelin tätä tarinaa odotellessani röntgenissä vuoroani. Kuinka samanlaisessa tilanteessa sitä jälleen istutaan! Intoa puhkuen kohti ensimmäistä spinning-tuntia, kohti uutta elämää ja poks - saman tien nilkka muusiksi. Halusin vain lounasta eräänä työpäivänä ja kompastuin omiin jalkoihini portaissa. Aluksi homma vaikutti tavalliselta nyrjähdykseltä, mutta ajan kanssa homma alkoi mennä erikoiseksi. Ilmeisesti loppujen lopuksi kyseessä oli kovan luokan verenpurkauma. Nilkkani vaihtoi väriä, kokoa ja koostumusta. Kävely oli lähes mahdotonta. Palasin vielä lääkäriin uudestaan, sillä viikonkaan jälkeen homma ei tuntunut edistyvän. Elämäni perustui lähinnä sohvalla makaamiselle (jalka pystyssä!) ja harmituksessa kieriskelylle.
Mitä tämä tarkoitti sitten muodonmuutokseni kohdalla? Haluaisitte varmasti Rocky-tyyliin vastauksen ”ei mitään”, tai että ”otin itseäni niskasta kiinni ja tein muutoksen eteen kaiken minkä pystyin”. Vaan ei. Lamaannuin täysin! Aluksi olin varma, etten anna tämän estää suunnitelmiani. Voinhan silti syödä hyvin ja säännöllisesti ja jumpata vaikka käsiä? Ehei, rakkaat ystäväni. Olin liian väsynyt, harmissani, kettuuntunut – tuhlasin energiani ajatuksiin kuten ”Miksi juuri nyt, miksi, miksi?”. En ottanut sitä lusikkaa kauniiseen (tai ainakin hyvin toimivaan) käteeni ja pysynyt suunnitelmassani. Koska minuun sattuu, kyllähän sitä yhden jäätelön voi syödä. Koska tämä on muutenkin mennyt pieleen, mitä yhdellä pizzalla on väliä?
Koska kuvamateriaalia ei nimeksikään ole, laitan mukaan kliseisiä inspirational quoteja! (kuva: Shutterstock)
Jotain hyvää hommasta kuitenkin koitui ja se liittyy lähinnä henkiseen puoleen – opin tuntemaan itseäni hieman lisää. Opin, että pienikin vastoinkäyminen on vielä näin alussa liikaa, eli sitä varten tarvitsen apua ja tukea. Opin, että ihmiset ovat aivan mahtavia, mikä tuen määrä näin pienessä asiassa, jopa tuntemattomilta! Opin myös, että väärät ajatusmallit ovat syvällä, niin syvällä, että itsekin yllätyin.
Paras osuus tässä on kuitenkin se, että koska olen niin kovin pitkään makoillut ketarat ojossa sohvan parhaimmalla paikalla (makuuhaavat vain puuttuvat), en ole koskaan kaivannut näin paljon liikkumista. Tällä hetkellä jopa haaveilen kävelylenkistä ja spinningistä. Miracles do happen!
No shit Sherlock. Ihmiskunnan syvimmät salaisuudet paljastuvat! (kuva: Shutterstock)
Tässä vielä yhteenveto ensimmäisestä kahdesta viikosta:
1. Elän aikaa vielä ennen kuin yhteinen matka PT:ni kanssa alkaa (lokakuussa) ja näyttää siltä, että kaipaan hänen apuaan kipeämmin kuin ajattelinkaan. Miten selviän lokakuuhun asti itsekseni?
2. Vastoinkäymiset – vielä ei pysty taklaamaan niitä hyvällä energialla. Mutta pystyn siihen kyllä myöhemmin.
3. Itsesäälin määrä on liian suuri – selityksiä riittää. Onneksi alan nyt bongaamaan niitä itsekin.
4. Ajattelen edelleen, että jos yksi asia menee pieleen, voisin saman tien luovuttaa koko homman. Tämä on klassinen kompastuskivi ja siihenkin tarvitsen selkeää, konkreettista apua.
5. Toisaalta olen erittäin ylpeä, että ymmärrän itsekin mikä meni pieleen ja uskallan sanoa sen ääneen
6. Sain kuitenkin aloitettua säännölliset aamiaiset – jippii! Ehkä 1 tai 2 aamiaista jäädä väliin kahden viikon aikana. Edistys sekin!
7. Kaivellessani vanhoja kuvia löysin ”vanhan minäni” ja muistelin silloista itseäni. Vaikka siihen aikaan en ollut tyytyväinen mihinkään, ymmärrän nyt mitä minulla silloin oli. Ja haluan sen takaisin!
8. Repiköön silmät päästään ken tahtoo, mutta päästän ilmoille jälleen itsestäänselvyyden: uni. Opin kipulääkkeiden tuoman väsymyksen kautta huomaamaan konkreettisesti eron omaan tekemiseen ja olemiseen, kun väsymys oli syvimmillään. Opin arvostamaan energisyyttä ja hyviä, pitkiä yöunia aivan eri tavalla.
No tämä tuli selväksi viime viikolla. (kuva: Shutterstock)
No mutta, eihän tässä muu auta kuin vaan yrittää! Tyhmä se ei ole, joka yrittää, vaan joka maksaa! Vai miten se menikään? :D Kaikesta huolimatta pakko jatkaa eteenpäin, olen varma, että homma saadaan pyörimään tästä huonosta tuurista huolimatta. Ei lannistuta, ei hermostuta, ajatellaan mitä kaikkea tässä saatiin aikaiseksi – ainakin opin kävelemään kyynärsauvoilla!
Nyt innolla kohti uutta viikkoa. Pienen ”takaiskun” jälkeen I´M BACK BITCHES!
- E
Seuraa blogia Bloglovin'issa ja Instassa!
Lue myös:
Bikinit päällä jo ennen ”bikinikuntoa”, auta armias!
Muodonmuutos osa 1: HALUAN OSTAA OIKEAT HOUSUT JA SE ON IHAN OK!
OMG 4x täydellinen pikkulaukku ja alekoodi teille!
Häämme Toscanassa - ihanat kuvat taianomaisesta viikonlopusta. Take me back!!
Häät ovat ohi ja minä haistelen tyhjennettyjä vesileluja.
Olipahan polttarit – kesti viikkoja toipua!
Ei kun nyt siis ihan oikeasti! Kokeilkaa tätä jälkkäriä, en ole ikinä syönyt mitään näin hyvää!
Puhutaan hetki kuolemasta – tämä on minun tarinani menetyksestä
Kommentoi