Kuva: Capcom
Hämmentävää paholaisen murskaamista – Arvostelussa: Devil May Cry 5 (PC)
Kulttimaineessa olevan Devil May Cry -saagan tuorein osa on lähinnä fanituote joka häkellyttää ummikoita.
Kuutisen vuotta kehityksessä ollut Devil May Cry 5 on häkellyttävä tapaus. Olen aiemminkin pelannut sarjan pelejä, ja siinä missä Danten – ja myöhemmin Neron – kamppailu paholaista vastaan on vedonnut ystäviini, niin olen itse tuntenut jo tuolloin pelisarjaa kohtaan jonkinlaista selittämätöntä etääntymistä. En tiedä onko syy siihen ollut tarina ja sen monimutkaisuus, perusjapanilaisella karikatyyrillä väritetyt hahmot, kömpelöhkö taistelumekaniikka vai kaikkien näiden yhdistelmä, mutta suoraan sanottuna ei vaan ole napannut.
Pelisarjan tuorein tulokas DMC5 ei valitettavasti muuta tätä asetelmaa minun kohdallani mitenkään. Peliä vaivaavat samat ongelmat, sama kömpelyys ja sitä kuljettaa samanlainen sekava, yllätyksetön ja merkityksetön juoni, kuin aiempiakin osia. En väitä, etteikö pelisarjalle vannoutunut fanikunta saisi pelistä irti juuri sitä mitä odottavatkin, mutta joudun jälleen toteamaan, että pelisarja ei vain yksinkertaisesti ole minua varten.
Näkisinkin Devil May Cry 5:n enemmän faneille, kuin uusille pelaajille suunnattuna tuotteena. Toki jo pelin alkuvalikossa on mahdollisuus opiskella lyhyen videon muodossa pelisarjassa tähän mennessä tapahtuneet juonenkäänteet, mutta koko kaanon tuntuu tässä vaiheessa niin paisuneelta ja monimutkaiselta, että pelkän lyhkäisen videon perusteella ummikko ei saa siitä otetta.
Pelin alussa paholaisen joukot valtaavat maailman. Johonkin nimeltä mainitsemattomaan kaupunkiin on kasvanut helvetin valtakunnasta siennyt puu, jonka huipulla odottaa voittamaton demonikuningas. Dante, Nero ja uuden hahmon virkaa toimittava salaisuuksien verhoama ”V” yrittävät pysäyttää kuninkaan, mutta demoni osoittautuu luultua voimakkaammaksi. Tappion hetkellä päähahmot toteavat vihollisen voittamattomuuden ja pakenevat treenaamaan uutta kohtaamista varten. Tästä alkaa noin seitsemän tunnin peli, jonka juonesta en tajunnut oikeastaan mitään.
(kuva: Capcom)
Devil May Cry 5 tarina on sekava ja kulkee eteenpäin japanilaisille videopelikäsikirjoituksille tuttujen twistien kyllästämänä. Tarinankuljetustyyli on varmasti tuttua ja turvallista pelisarjaa aiemmin pelanneille sekä japanilaiseen tarinankerrontaan esimerkiksi anime-sarjojen kautta vihkiytyneille pelaajille, mutta allekirjoittaneella suuri osa tarinasta meni lähinnä päätä raapiessa. Peli etenee tehtävä tehtävältä pätkittynä kokonaisuutena, enkä rehellisesti sanottuna tiennyt yhdessäkään tehtävässä, että minkä takia sitä tehtiin ja mihin oltiin menossa.
Tehtävät itsessään ovat varsin putkijuoksuisia tapauksia, eikä pelaaja ainakaan pääse eksymään. Siinäpä piileekin yksi peliä leimaavista tylsistyttävistä piirteistä. Jokainen kenttä toistaa itseään ja samoja etenemismekaniikoita käytetään jatkuvasti. Tätä eivät pelasta edes joistain kentistä löytyvät salaiset tehtävät, jotka ovat todellisuudessa haasteita, joissa pitää esimerkiksi tappaa kasa vihollisia aikarajan puitteissa. Erilaisia kerättäviä esineitä tai muita tutkimalla löytyviä salaisuuksia pelissä ei myöskään ole, joten kenttiä tutkimalla ei saavuta oikeastaan mitään. Olisin nähnyt tässä oivan tilaisuuden esimerkiksi tarinaa avaavien esineiden piilottamiseen kenttien sisälle, sillä tarina itsessään on – kuten aiemmin mainittua – vaikeaselkoinen kaikille, jotka eivät ole pelanneet pelisarjan edellisiä osia.
(Artikkeli jatkuu pelimekaniikkaa esittelevän videon jälkeen)
Pelattavia päähahmoja DMC5:ssä on kolme: Nuorempaa paholaisen itkettäjäsukupolvea edustava Nero, vanha legenda Dante sekä mystisesti ainoastaan kirjaimella nimetty ”V”. Hahmot ovat taistelutyyleiltään lähes täysin erilaisia. Siinä missä Nero käyttelee paitsi miekkaa ja pistooleita, niin nuorukaisen oikeaa kättä koristaa Devil Breaker -niminen proteesi, joita vaihtelemalla saa käyttöön erilaisia skillejä. Dante on perinteisempi usean lyömä- ja ampuma-aseen mestari, joka osaa halutessaan muuttua demoniksi. V on porukasta ainoa, joka ei oikeastaan itse osallistu taisteluun, vaan antaa summonoitujen apureidensa – pantterin, linnun ja painajaismaisen golemin – hoitaa vihollisten kurmotus. Kolmikosta V:llä pelaaminen tuntui helpoimmalta ja luontevimmalta, siinä missä varsinkin Nero oli kokemukseni mukaan varsin kankea kaveri.
Taistelut itsessään ovat pelisarjan edellisten osien tyylisiä. Comboja, niiden variaatioita ja uusia skillejä riittää, ja taistelutekninen flow vaatii pelaajalta rutkasti harjoittelua ja ulkoa opettelemista. Viholliset saa maihin yhtä nappia hakkaamalla, mutta mitä monimutkaisempaa comboa pelaaja saa aikaiseksi, niin sitä paremmilla tyylipisteillä ja isommilla kasoilla red orbeja pelaaja palkitaan. Red orbeilla puolestaan ostetaan tehtävien välissä ja lopussa uusia comboja, taisteluteknisiä taitoja sekä itemeitä. Red Orbeja voi ostaa myös pelin sisäisestä kaupasta oikeaa rahaa vastaan, mutta kauppa ei ollut vielä arviointiversiota pelatessa avoinna. Ainakin oman kokemukseni mukaan orbeja kyllä kerääntyi ihan tarpeeksi ilman mikromaksujen käyttämistäkin.
(kuva: Capcom)
Yksi asia missä peli onnistuu valtavan hyvin ovat lukuisat bossitaistelut. Jokainen pomovihollinen eroaa toisistaan ja areenat, joilla niitä vastaan taistellaan, on hyvin rakennettu. Fysiikkamoottori työskentelee näiden taisteluiden aikana ylikierroksilla, sillä monissa bosseissa ympäristö tuhoutuu autenttisesti ja lattiat tai asfaltit romahtelevat kerrostalon kokoisen mörssärin riehuessa menemään. Helpommalla tasolla taistelut ovat tosin juuri sitä, helppoja, mutta korkeammilla vaikeustasoilla niistä saa irti runsaasti haastetta.
Pelin loputtua skillipuussa on vielä runsain mitoin avattavaa kampetta, ja uuden pelikerran aloittaessa vanhat skillit säilyvät avattuina. Tässä vaiheessa edessä onkin melkoinen grindirupeama, sillä kalleimmat skillit maksavat miljoonia orbeja. Peli kannustaakin uudelleenpeluuseen muun muassa lopputekstien jälkeen avautuvan uuden vaikeustason myötä ja olettaisin, että peliin tykästyvät tulevat farmaamaan orbeja ihan mielellään.
(kuva: Capcom)
Tekniseltä suorituskyvyltään DMC5 on todella onnistunut tekele. GTX 1060 näytönohjaimella ja i5-8600K suorittimella varustetulla PC:llä ruudunpäivitys pyöri täysillä Ultra asetuksilla tasaisesti päälle 100 framessa sekunnissa. Peli on rakennettu samalle pelimoottorille kuin Resident Evil 7 ja Resident Evil 2 Remake, joten mistään rumasta pelistä tässä ei ole kyse. Hiirellä ja näppäimistöllä pelatessa hommasta ei meinannut tulla mitään, joten PC-pelaajille ohjaimen hankinta on lähes välttämättömyys.
Teknisestä onnistumisesta ja bossimatsien hienoudesta huolimatta Devil May Cry 5 on silti mielestäni lopulta täysi fanituote, joka herättää pelisarjaan vielä tutustumattomassa pelaajassa lähinnä hämmennystä. Pelissä on joitain mielenkiintoisia elementtejä, mutta ne eivät jaksaneet koukuttaa tarpeeksi ainakaan minun mielenkiintoani. Peli vaatii täydellisesti avautuakseen esimerkiksi taisteluteknisesti paljon opiskelemista ja varsinkin vaikeammilla tasoilla pelaajan omistautuminen ja taitojen kartuttaminen on välttämätöntä. Uskoisin kuitenkin, että pelisarjan parissa jo aikaa viettäneet saavat kymmenen vuodetta uutta peliä odotettuaan rahoilleen vastinetta.
Lue myös: Koukuttava, haastava, ärsyttävä - Arvostelussa: Trials Rising (PS4)
Lue myös: Sisällötöntä lentelyä - Arvostelussa: Anthem (PC)
Lue myös: Värikäs selviytymistarina – Arvostelussa: Far Cry New Dawn (PS4)
