Kuva: Naughty Dog
Loppukliimaksi jättää mieleen pettymyksen - Arvostelussa: The Last of Us part II (PS4)
The Last of Us part II:ssa on huonompi tarina, huonompi kenttäsuunnittelu ja se on edeltäjäänsä huonompi peli. Se on siis kaikin puolin normaali mestariteoksen jatko-osa.
Heti alkuun pelko pois: Tämä arvostelu ei sisällä pelin tarinaan liittyviä spoilereita. Tämä johtuu siitä, että jopa nerokkaasta juonenkuljetuksestaan tunnetun Naughty Dogin pelien tarinat, myös The Last of Us Part II tarina, ovat sellaisia, että ne täytyy kokea itse, puhtoisena ja spoilerivapaana. Niin ja tietysti siinä on sekin, että pelin julkaisija toivoi pelistä spoilerivapaita arvosteluja. Joten tässä sitä nyt sitten mennään.
The Last of Us. Naughty Dogin parhaita tuotoksia. Yksi pelihistorian merkittävimmistä interaktiiviseksi elokuvaksi miellettävistä ja ehdottomaan videopelihistorian klassikkoasemaan nousseista videopeliteoksista sai vihdoin jatko-osansa, kun kuuden vuoden kehitystyön tuloksena julkaistu The Last of Us Part II näki päivänvalon kesäkuun puolenvälin paikkeilla. Ingressistä varmaan nokkelimmat päättelivätkin, että pelin jatko-osa ei yllä kuitenkaan edeltäjänsä tasolle. Siihen on useita syitä.
(kuva: Naughty Dog)
Aloitetaanpa pelin tarinasta ja sen alkuasetelmista. Jatkumo pelisarjan edellisen osan tarinaan on ilmeinen ja tarpeellinen. Ellien ja Joelin tarina kun jäi pahemman kerran kesken ja pelaajat suorastaan janoavat päästä näkemään, kuinka heidän tarinansa päättyy. Pelaajat pääsevät myös kokemaan tämän tarinan lopun, mutta niille, jotka odottavat peliltä yhtä rajoja rikkovaa, kekseliästä, riipaisevaa ja jopa sydäntä särkevää tarinaa kuin The Last of Usissa, on niin hyviä kuin huonojakin uutisia. TLoU2 tarina on ihan ok! Se ei ole loistava, eikä se ole huono. Se on ok. Siinäpä se.
Pelaaja sysätään keskelle tapahtumia, joiden aikana koetaan hienoja, koskettavia ja myös koukuttavia hetkiä, mutta sen aikana myös tylsistyy ja sen loppukliimaksi jättää päällimmäisenä mieleen pettymyksen. Tarinallisesti pelin kaksi vastapuolta eivät ole perinteisen kerrontatyylin jing ja jang -tyyliset vastakohdat, vaan vastakkain asettelustakin huolimatta enemmänkin neutraalia, harmaata ja samankaltaista massaa. Tämä toki kuvastaa erilaisten ja eri tilanteissa olevien ihmisten erilaisten tarkoitusperien samankaltaisuutta ja sitä, että pahis ei ole aina välttämättä pohjimmiltaan pahis, mutta pelin tarinankerronnallinen kulku jättää vähintään kohmeaksi. Neutraalius ja harmaus ei vain kuulu blockbustereiden juoneen, vaikka onkin realismia. Tai ehkä juuri siitä syystä.
(kuva: Naughty Dog)
Yksi kritiikin aihe pelissä on sen kenttäsuunnittelu. Se on nimittäin ihan täysin silkkaa putkijuoksua. Peli tarjoaa jo alkupätkällään pilkahduksen paremmasta, laajemmasta ja vapaammasta päästämällä pelaajan tutkimaan kertaalleen itsenäisesti aluetta, jonka voi lähes mieltää avoimen maailman alueeksi ja jolla on useita tutkittavia kohteita, mutta kokemus jää valitettavasti kertaluonteiseksi. Tämä vaihe pelistä tuntuu siltä, että Naughty Dogin alkuperäinen suunnitelma oli tehdä pelialueena toimivasta Seattlesta vapaasti tutkittava tanner, mutta tämä suunnitelma ehkä kuopattiin aikataulutuksen tai muiden esteiden vuoksi.
Jostain syystä peli on pelattavuudeltaan lähes identtinen edeltäjänsä kanssa, eikä uudistuksia ole tuotu mukaan nimeksikään. Esimerkiksi pelihahmon liikkumismuotoihin tuotua hyppimistä ei käytetä tarpeeksi pelialueella liikkuttaessa. Toki hahmo pystyy nyt vihdoinkin esimerkiksi kiipeämään autojen päälle, mutta whubdiduu, onko se nyt sitä innovatiivisuutta ja kenttäsuunnittelun ja pelattavuuden huipentumaa, varsinkin jos lopulta tarkoituksena on jatkuvasti vain päästä paikasta A paikkaan B? Ei minustakaan. Kaiken lisäksi pelialueiden pienempiä soppeja ja sivuhuoneita jää usein tutkimatta, kun peli sulkee pelaajalta mahdollisuuden palata alueella takaisinpäin ja tallentaa checkpointin automaattisesti välianimaation jälkeen sulkeutuneen oven taakse. Siellä sivuhuoneessa olisi saattanut olla vaikkapa uusi ase, mutta se jäi nyt sitten sinne.
(kuva: Naughty Dog)
Toimintapainotteisemmissa pätkissä hiippaillaan toistensa toisinnoilta näyttävissä Seattlen kaupunginosissa, jotka näyttävät aivan samalta kuin ykkösosan maisemat näyttivät, vältellään clickereitä ja ihmisvihollisia ja lopulta tapetaan ihan tajuttomat määrät porukkaa. Siinä onkin yksi The Last of Us Part II vaivaava pohjimmainen ongelma. Pelin hahmoista jokainen tuntuu olevan tappamiseen kyltymätömiä ja ilman omaa tuntoa olevai robotteja, jotka nirhaavat ihmisiä ja mutantteja piittaamatta siitä, keitä he ovat tai miksi he ovat hahmojen tiellä. Ruumiiden määrä, joka jää pelaajan jalkoihin, on aivan valtava eikä esimerkiksi Ellie mieti yhdenkään nistimänsä vastaantulijan kohdalla, että tarvitseeko heitä tappaa vai ei. Hahmot ylipäätään ovat hajuttomia ja mauttomia ja heissä ei ole tarpeeksi samaistumispintaa. Juonenkäänteet eivät kasvata pelin nuorehkoa pääosaporukkaa millään tavalla ja koko tarina suurine paljastuksineen ja koukkuineen tuntuu tästäkin syystä lattealta.
Taistelut ja vihollisten nujertaminen hiippailemalla ovat kuitenkin yksi viihdyttävimmistä ja toimivimmista osista peliä. Ihan jo hyvätasoisen - joskin aiemmin kerrotun uudistumattoman - pelattavuuden ansiosta. Peli ja siinä liikkuminen tuntuu selviytymiseltä, taisteluissa viholliset liikkuvat harkiten ja yrittävät jatkuvasti kiertää pelaajan sivustaan. Ne myös onnistuvat siinä usein. Clickereitä ja muita mörköjä vastaan puolestaan pärjää toki väistelemällä ja myös suoralla räiskinnällä, mutta pelimaailmasta löytyvät rajalliset ammukset ja parannusesineet eivät kannusta tähän millään tavalla. Lisäksi pelissä ammuskeleminen ja tähtääminen on hataraa ja pelaajaan osuvat iskut sekä laukaukset horjuttavat kulloinkin pelattavaa hahmoa inhimillisesti. Peli tuntuukin näiltä osin ihan aidolta selviytymispeliltä.
(kuva: Naughty Dog)
Ulkoisesti peli on sentään nätin näköinen, itseään toistavasta kenttäsuunnittelusta huolimatta. Ruudunpäivitys rullaa Playstation 4 Prolla tasaisesti ja pelialueella rehottavat kasvit ja romahtaneiden rakennusten yksityiskohdat näyttävät hyviltä. Pelihahmojen mallinnus ja animaatiot on tehty viimeisen päälle ja varsinkin välivideoissa hahmojen ilmeet kuvastavat tunteita harvinaisen realistisesti. Näihin kasvoanimaatioihin lienee palanut leijonanosa pelin kehitysajasta. Myös mutanttiviholliset ja vastaan juoksevat ihmiset näyttävät hyvältä. Peli tiristää ulkoisella annillaan kaiken irti pian eläköityvän konsoligeneraation tehoista.
Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan riitä, ainakaan niille, jotka odottivat mestariteosta, vaan The Last of Us Part II on kuin se kuuluisa menestyselokuvan jatko-osa, joka yrittää ihan valtavin ponnistuksin ylittää kaikki edellisen osan perintönään jättämät odotukset, mutta tekee siihen tähtäimeen ponnistellessaan itselleen ainoastaan hallaa. Peli on paikka paikoin hyvinkin viihdyttävä, mutta lopun aikaa sen putkimainen kenttäsuunnittelu ja epäsamaistuttavat hahmot rasittavat liiaksi pelaajan kiinnostusta, eikä kaikesta sen uusien ominaisuuksien potentiaalista ole todellakaan otettu kaikkea hyötyä irti. Lähes kaikilla osa-alueilla tunnutaan osuvan vähän vinoon maalista. The Last of Us part II:ssa on huonompi tarina, huonompi ympäristö ja se on edeltäjäänsä huonompi peli. Se on siis kaikin puolin normaali mestariteoksen jatko-osa. Kyllä peli siis varsinkin The Last of Us faneille varmasti uppoaa, mutta pelisarjan ensimmäisen osan klassikkostatusta se ei saavuta.
Lue myös: Suosikkipelistä poistettiin poliisiautot - seurausta Yhdysvaltojen mielenosoituksista?
Lue myös: PlayStation-peli joutui rasismikohun keskelle - vihollishahmojen ulkonäköä muutetaan
