Minä 2.0 blogi: Pimeydestä

Viime viikolla siitä tuli virallista; näemme valoa pimeyttä enemmän seuraavan kerran ensi vuoden maaliskuussa

Tämä fakta on tavallaan todella masentava, mutta toisaalta eihän tämä kenellekään yllätyksenä tullut. Kun kotona katselen ikkunasta ulos ja huomaan ainoan valon tulevan liikennevaloista ja autoista, ei ulkoilu tunnu kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Kesällä auringon paistaessa asuntooni valo suorastaan imaisi mukanaan ulos nauttimaan kauniista kesäpäivistä, nyt tätä samaista auringonpaistetta voi kutsua enää muistoksi.

Pimeydessä on jotain todella lamaannuttavaa. Makoilin eilen sohvalla viltin alla makaronilaatikon tuoksuisessa kodissani pohtien, lähdenkö lenkille vai siirrynkö sohvalta suoraan sänkyyn. Katselin ikkunasta ulos pimeälle kadulle ja vilkaisin kelloa; varttia vaille kahdeksan. Päätin ryhdistäytyä ja lähteä juoksulenkille. Nykyisen aktiivisemman elämäntapani myötä tiedän, että jo puolen tunnin reipas hölkkä tekee ihmeitä keholle ja ennen kaikkea mielelle. Ennen olisin antanut pimeyden lamaannuttaa ja laiskuuden voittaa, mutta nykyään urheilun ollessa vahva osa arkeani tiedän, että happihyppely ja pieni sykkeennousu tekevät ainoastaan hyvää.

Vaikka ulkona oli pimeää, ei se tuntunutkaan enää yhtään niin masentavalta, kun astuin ovesta ulos. Se oli itse asiassa rauhoittavaa. Ilma oli ihanan raikas, syksyn värit sekä katulamppujen loiste loivat tiettyä tunnelmaa juoksulenkille. Luurit korvilla musiikin soidessa pystyy kaiken lisäksi helposti syventymään omaan maailmaan ja unohtamaan kantakaupungin hälinän.

Seuraavan kerran, kun istut kotisohvalla katsellen ikkunasta ja masennut päivä toisensa jälkeen maisemana näkyvästä pimeydestä, lähde rohkeasti ulos. Ympäristö ei näytäkään enää niin pimeältä, kun tarkkailet sitä ulkoapäin. Se hyvä puoli tässä uudistuneessa ns. 2.0 versiossa on, että nykyään päätöksen urheilemaan lähdöstä tekee sen perusteella, mikä tunne on urheilun jälkeen, ei sitä ennen.

Tykkää ja jaa artikkeli

Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä